Siitä on näköjään jo kaks kuukautta, ku oon viimeks kirjottanu. Aika juoksee juoksemistaan, taino en voi sanoo et nää päivät erityisen nopeesti menis. Välillä tuntuu, että aika ei riitä mihkään, ja välillä taas aika matelee niin hitaasti, että pää meinaa hajota käsiin.
Mun täytyy sanoo, että tää vuosi on lähteny käyntiin totaalisen epäonnistuneesti, vaikka aluks vaikuttikin että jotain hyvää olis tapahtumassa, sekin ainut pieni onnellisuuden pilke multa vietiin pois.
Mä en tuu ikinä unohtaan tätä vuotta. Miten voikin joutua kestään näin paljon? Millon voin lakata olemasta vahva? Paljonko ihmisen oikeesti tarvii kestää?
23.01.2013 mun maailma romahti. Ajattelin päivän olevan ihan tavallinen tylsä keskiviikko, mutta jostain syystä mulla oli sillon jotenkin hyvä fiilis. Muistan, että päätin lähtee koulusta vähä aikasemmin hoitaan asioita. Päästyäni kotiin, veli ilmotti tulevansa käymään. Olin tietenkin ilonen siitä, että se tulis käymään. Onhan se kiva nähä pitkästä aikaa.
Ovikello soi. Menin iloisesti avaamaan oven... Kauhukseni ovella seisoi veljen lisäks äiti. Mitä on tapahtunu? Miljoonat kysymykset tulvi mun päähän. Miks äitikin oli mukana?
Mut pyydettiin sohvalle istumaan. Mulle iski paniikki ja ahdistus. Mua alko huimaan. Sitten äiti sano ne sanat, jotka kaikuu ikuisesti mun päässä; ''Isäs on kuollut.'' Mä en saanu henkee, ja mua oksetti. Miten? Miks? Koska? En saanu sanaakaan suusta ulos. Mä en tienny miten mun pitäs olla tai että mitä mun pitäs tehä. Mulle tuli suunnattoman paha olo.
Isän pois menosta on nyt viitisen viikkoo, ja mun ikävä kasvaa päivä päivältä. Mä en ees jotenkaan osaa käsittää asiaa, en voi ymmärtää että iskä on oikeesti poissa, että mä en nää sitä enää, enkä saa kuulla sen lohduttavia sanoja, en tuu näkee sen hymyä enään, enkä kuule sen naurua. Kuka mua nyt puolustaa? Mä oon ihan hukassa.
Sataa lunta hiljaa tähän kaupunkiin, sun kasvos nään kun katson taivaisiin. Hetken ennen kuolemaa ikuisuuden tajuan kuinka paljon sua rakastan. ♥
R.I.P Isi ♥
21.06.1960 - 21.01.2013
Nuku rauhassa, mä en ikinä unohda sua, tuun aina rakastaan sua.
Se mitä mä haluan kaikille sanoo on se, että älkää pitäkö läheisiänne itsestään selvyytenä. Muistakaa kertoo vaikka päivittäin rakkaillenne, että rakastatte niitä, sillä sitä ei voi koskaan sanoo liian monta kertaa.
Ikinä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja kenet menettää. Älkää siis tehkö samaa virhettä kun mä, vaan kertokaa että oikeesti välitätte. Se voi pelastaa monen ihmisen hengen.
Ihanku tää ei olis riittäny taas vähäks aikaa, mut eiköhän mua taas vaan käytetä hyväks ja satuteta. Valehdellaan päin naamaa. Kaikista 'hauskinta' tässä on se, että tää henkilö oli yks niistä ainoista joihin uskoin voivani luottaa 100%. Oon tuntenu kyseisen henkilön niin kauan, luulin että se ei pettäis mun luottamusta. Mutta nyt se paljastu valehtelevaks kusipääks, niinku kaikki muutkin jätkät tähän mennessä. Miten joku voi kuvitella, että pystyn luottaan kehenkään enää? Se ei taida olla oikein enää mahollista.
Sun loukkaukset kaikuu mun pään sisällä. Kaikki sun sanomiset satuttaa mua, ja saa mut vihaan itteeni vielä enemmän. En pysty ees peiliin kattoo itteeni. Oon niin pettyny itteeni. Pettyny ihmisiin, tähän maailmaan...
