It's a long and lonely road, when you know you walk alone.

Mistä tää yksinäisyys ja ahdistus oikeen kumpuaa? Miten tälläseen pieneen tyttöön voi mahtua näin monta tunnetta, kuinka paljon pieni sydän saa kestää?

Mun päässä pyörii edelleenkin miljoonat ajatukset ja kysymykset. Niihin ei vaan tunnu löytyvän mistään vastausta. Hajoon tästä kaikesta miettimisestä.
  Aamut alkaa oleen päivä päivältä vaan vaikeempii, mua ei vois vähääkään kiinnostaa nousta ylös sängystä. Haluaisin vaan jäädä kotiin, sänkyyn makaan. Silti mä yleensä saan itteni potkittua väkisin ylös. Mä en tiedä mistä tää tahdonvoima oikeen tulee.
  Mä en saa öisin nukuttua, ajatukset valtaa mun pään. Mun tekis mieli itkee, mutta mä en enää pysty, ainakaan niin helposti kun joskus.

Alan tunteen itteni aina vaan yksinäisemmäks. Musta tuntuu, että kasvatan erittäin paksua suojamuuria mun ympärille. Mä en taida uskaltaa päästää ketään mun lähelle. Musta on tullu liian varovainen, mutta ihan syystäkin.
  Tää yksinäisyys ajaa mut hulluks. Mua alkaa ahdistaa ja masentaa kun nään ihmisiä, jotka on onnellisesti yhessä, koska sitten mä tajuan, että mä oon ihan yksin.

Tässä on tapahtunu liikaa kaikkee, enkä mä saa oikeen mistään otetta. En saa keneltäkään tukee. Tuntuu, että kaikki vaan pyörii mun ympärillä, enkä mä pääse mistään ulos. Kuinka kauan tätä pitää vielä kestää? Miten mä saisin taas jostain kiinni? Oon hukassa..