Miks kaikki kaunis katoaa?

Yks hirveimmistä maanantaista ikinä. Mun olo on ihan kauhee, vaihteeks. Millon tää loppuu?

Tänään tuli vuosi täyteen siitä, kun Kata lähti taivaaseen enkeliks. Mä en pysty uskoon, että siitä on jo vuosi. Se päivä tuntuu vieläkin kuin eiliseltä. Mun pää huutaa tyhjää. Mä en osaa ajatella. En tiiä miten olla. Lämpimät kyyneleet lämmittää mun poskia. 

  Kata mulla on ihan kauhee ikävä sua.. ♥ Jos sut vielä kerran nähdä voisin, niin sulle kertoo tahtoisin, kuinka tärkee ja rakas mulle oot. 

Katkesi syksyyn elämä nuori,
voi miten hauras on ihmisen kuori.
Ei tätä todeksi uskoa voi,
kun sä lähdit luotamme arvaamatta pois.
Sua anteeksi kyyneleet nää,
ne on kaipausta ja ikävää.
Pienet enkelit taivaassa tuolla,
pitäkää Katasta hyvää huolta ♥

Mä oon yksinäinen. Yksinäisempi kun koskaan. 

You're making me insane.

Kaks viikkoo. Kaks vitun viikkoo asunu täälä vasta, ja nyt jo on tapahtunu vähän liikaakin kaikkee. Hyvää ja pahaa.
  Lahti on kiva. Tykkään tosi paljon. Tuntunu heti alusta alkaen, että tää on se koti. Täällä vois vaikka viihtyäkkin.
  Koulussakin on ihan jepaa, mitä nyt välillä vähän vituttaa kaikki siellä jaja joo. Kyllä tää tästä, ehkä.

Vaikka mä täällä oonkin viihtyny, niin silti on asioita, joita ei ois ehkä pitäny tapahtua tai ainakaan siinä ei ois pitäny käydä taas loppujen lopuks tälleen.. Miten saman virheen voi toistaa näin helvetin monta kertaa? Millon ihminen oikeesti oppii virheistään. Mä en ainakaan taida oppia koskaan. Tai ainakin helvetin hitaasti.
  Aina yhtä mukava huomata, että on käytetty hyväks. Loukattu, ja valehdeltu. Sanois edes suoraan, jos ei kiinnosta..
  Taidan olla hyväuskonen hölmö. Mua on niin helppo huijata, näköjään. Lupasit mulle, että et hylkää mua.. Mutta tää alkaa jo näyttää liian tutulta. Oon kuullu noi sanat joskus aikasemminkin... Liian monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan ne sanat kumotaan. Niillä ei oo enää mitään merkitystä mulle. En aio uskoo enään ketään.
  En tiedä, että ylireagoinko oikeesti vaan tässä asiassa, mutta kun tää näyttää liian tutulta. Ihan liian tutulta. Mä toivon todellakin, että et oo oikeesti samanlainen kun se yks. Mä en vaan oikeesti jaksa enään uudestaan sitä samaa. En ihan oikeesti.
  Vaikka tää vaikuttaa samalta, niin en mä vielä heitä kirvestä kaivoon, vaikka varmaan pitäiskin. Haluan vaan uskoo siihen, että kyllä tää tästä paremmaks muuttuu. Toivon sitä ihan tosissani. Joku vois kerrankin olla erilainen. Kaiken tän kärsimyksen arvonen.
  Mua pelottaa.

                                                                I let myself fall into a lie

I let my walls come down

I let myself smile and feel alive

I let my walls come down

Goodbye home, Hello unknown!

I'll start over today.

Tänään.. Tänään on se päivä, kun Sanna lähtee valloittamaan maailmaa! Tai noh.. Vallottamaan Lahti-cityä! Huisia! o: Aika menny ihan jäätävän nopeesti!

  Muutto siis tänään. Oivoi. Mitähän tästäkin tulee... Mua pelottaa vähän, ja jännittää kanssa. Outoohan se olis, jos ei. En malta pysyy housuissani!

  Oon silti kyllä helpottunu, että pääsen täältä pois.. Johan mä oon saanukkin kestää tätä jo tarpeeks kauan.. Tosiaan, mun herätys olis reilun neljän tunnin päästä, ja mä oon vielläkin täällä koneella.  

  Yksinkertasesti mua ei vaan väsytä yhtään. Ei mua yleensäkkään tähän aikaan väsytä, mut nyt varmasti vielä vähemmän kun normaalisti. Perkeleen päänsärky ja jännitys... Mut eiköhän se tästä!

  Kaheksan aikaan aamulla lähtö Tampereelta. Sitten hakeen avaimet ja siitä se lähtee! Tai ainakin toivottavasti. Mau. Tulee vähän ikävä, mut onneks vaan vähän.

 Joo mä en osaa sanoo mitään järkevää tällä hetkellä taaskaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin muuton suhteen! Saas nähä, koska pääsen taas kirjotteleen, kun en tiedä koska saan netin toimimaan sielläpäin.. Mutta toivottavasti pian! Nyt tää menis nukkuun tai ainakin yrittään nukkumista. Jos vaikka sais muutaman tunnin edes unta!

Ps. Kyllä mulle tulee oikeesti vähä enemmän ku vaan vähän ikävä! Pusuja kaikille. ♥



Aloin kirjoitella lauluja, ne käsittelivät kuolemaa.

Viis päivää. Viis päivää. Viis vitun päivää vielä. Mä pystyn tähän. Oon ihan loppusuoralla. Oon voiton puolella. Melkein voin siis huokasta helpotuksesta, vai voinko?
  Nää viimesimmät päivät on ollu ihan hirveitä. Mä en ees osaa sanoin kuvailla, että kuinka hirveitä.. Kaikilla on ollu hermo kireellä, haukkuja tullu enemmän ku oikeesti ansaitsis, enemmän kun tarvis sietää.
  Okei.. Tiedän, en oo hoitanu asioita ehkä ihan kaikkein parhaiten, mutta tarviiko siitä koko ajan sättiä ja haukkua? Tiedän sen itsekkin, että en ole täydellinen.. Mutta ette tekään ole.. Yrittäkää nähä asiat munkin kannalta. Ei tää oo mullekkaan helppoo, vaikka pois täältä haluankin.
  Huudatte mulle. Haukutte mua. Nauratte mulle, ja pidätte mua jonain helvetinmoisena kakarana, joka ei tuu koskaan pärjään yksin. Erittäin tyhmähän mä teidän mielestä olin, kun hain Lahteen opiskeleen.. Mutta todellisuudessa, jos teitä jotenkin olis haitannu se, että lähen toiselle paikkakunnalle, niin te olisitte estäny sen asian kaikin tavoin. Olisitte yrittäny saada mua jäämään.. Mutta sen sijaan mulle ei ees väitetty vastaan.. Ei yritetty saamaan jäämään. Se oli ihan okei, että lähen. Oonhan mä täällä vaan tiellä, ja riesana..
  Tai sellasen käsityksen saanu. Virheitäkin teen koko ajan. Mikään ei kelpaa. Olisitte varmaan halunnu, että olisin lähteny aikasemmin jo pois. Mutta nyt.. Enää teidän ei montaa päivää tarvii kestää mua. Ootan vaan sitä, kun te alatte itkeen sitä kuinka teillä tulee ikävä ja blaablaa.. Ehkä tulee ehkä ei. Mistäs mä tiedän onko se pelkkää teatteria. Koko elämänsä kun eläny pelkissä valheissa, niin ei sitä jaksa uskoakkaan enään mihinkään.
  Oottehan te jo sanonu mulle, että haet sitten siirtoa Tampereelle.. Mutta mä en nää tällä hetkellä yhtäkään syytä, että miksi hakisin? Miks mua huvittais asua täälä helvetissä yhtään enempää? Ei mun pää vaan kestäis sitä. Te sanoitte, että mun pitäis jäädä, mutta koskaan käyny mielessä, että miksi mä haluan pois? Koskaan miettiny sitä? Katsokaa peiliin, ja miettikää miten ootte kohdellu mua nää kaikki vuodet.. Ehkä sitten tajuatte muakin paremmin..
  En mä tietenkään teitä muita voi kaikesta syyttää, enkä syytäkkään. Oikeesti suurimmaks osaks syytän itteeni..  Mä kun en oo mikään helppo ihminen todellakaan.. Oon ollu ihan hirvee lapsi, myönnän. Mutta jokaisessa perheessähän on se musta lammas, eikö? Se on tullu huomattua, että meidän perheessä se selvästikkin olen minä. Ehkä mut vielä joskus hyväksytään tälläsenä kun oon... Maybe someday..

Forget that I asked
Forgive me for what I am

Ensviikolla olis kyllä ihana nähä vielä mahollisimman paljon kaikkia ihmisiä. Mutta toisaalta.. Ketä mä muka näkisin? Niitä joita kutsun mun kavereiks? Mahtaakohan niillä olla edes aikaa nähdä mua.. Epäilen hieman.. Mutta onneks sentään tiedän, että muutama ihminen ainakin vielä oikeesti haluaa nähdä mua. Pistää hymyilyttään vähän.

Lupasin tossa itelleni, että käyn seuraavan kerran vaa'alla aikasintaan tiistaina. Yhtään aikasemmin en saa mennä. Tuun hulluks siitä, että joka päivä mun paino vaihtelee. Välillä nousee, välillä laskee. Mun hermot ei kestä sitä.. Mun pää ei kestä.
   Toivon, että vielä joskus pääsen eroon tästä helvetinmoisesta kierteestä, joka on vaivannu mua jo aivan liian pitkään. Mutta toisaalta, jos mä oon jo kerranu saanu iteltäni sen 10 kiloo pois, niin miksei sitten toiset kymmenenkin lähtis? Sitten olisin ainakin normaalipainonen. Ja olisin tyytyväinen itteeni. Ehkä jopa saattaisin hyväksyä itteni, ja olla onnellisempi.
  Noh.. Aika näyttää..

Koska tää olo lähtee pois?

Nyt on elokuu, oon kuivilla mä sinusta..

..Vai oonko sittenkään? Sitä mä en todellakaan tiedä. Välillä tuntuu, että mä todellakin oon päässy susta yli. Oonko silti kuitenkaan? Ihan liian usein huomaan itteni ajautuneen ajatteleen sua. Ajatteleen meitä. Sun sanomisias..
  Hetkeks pystyn unohtaan kaiken paskan mitä oot mulle sanonu ja tehny.. Keskityn vaan ajatteleen niitä kauniita asioita. Mä en edes halua muistaa niitä pahoja.. Vaikka parempihan se olis ne vaan muistaa, koska kusipää on aina kusipää.. Eikö?
 Mä en haluu sortuu enään uudestaan suhun. Johan se ollaan nähty, että ei se toimi. Ei onnistu niin ei onnistu. Sitäpaitsi.. Kuinka mä pystyisin edes luottaan suhun enään? En halua satuttaa itteeni enempää..
  Tiedän, että mun täytyy vaan antaa asian olla. Mä en aio sortua suhun enään uudestaan, koskaan. Tää oli tässä. Pakko jatkaa eteenpäin.

Haluan jo täältä oikeesti pois. Vihaan tätä paikkaa. Tai noh.. En mä tätä paikkaa, vaan näitä ihmisiä täällä. Vihaan ihan liikaa.
  Oon yrittäny olla mieliks kaikille. Yrittäny olla hyvä tytär, hyvä sisko ja hyvä kaveri... Mutta kai mut on vaan luotu epäonnistuun. En oo koskaan tarpeeks kenellekkään..
  Ehkä alunperinkään ei ois pitäny ees yrittää mitään. Saan vaan kaikki pettyyn muhun entistä enemmän... Mutta ei se mitään, mä oon itekkin pettyny itteeni, niin se on ihan okei, että kaikki muutkin on.. En mä niitä siitä voi moittia.
  Oon vaan niin helvetin kyllästyny kuuleen, että kuinka paska ihminen mä oon. Ja itsekäs. Mullehan  kun on oma napa aina tärkein, enkä kuulema välitä kenestäkään muusta ollenkaan. Laihduttaakin saisin, koska olenhan mä liian läski.
  Meistä lapsista mä oon aina ollu se kaikkein vaikein tapaus. Kaikki maholliset ojat tullu koluttua läpi vaikeimman kautta. Samat virheet toistanu vähintään kaks kertaa. Enkä vieläkään oo tainnu oppia niistä mitään.. Ainakaan kaikista niistä. Mun päähän kun ei saa millään taottua järkee. Paitsi sillon, kun on jo liian myöhästä..
  Ei oo aina ollu niin helppoo elää suurperheessä. Viides lapsi. Pakostikkin huomion saaminen jääny vähälle. Varsinkin sen jälkeen, kun pikkuveli synty..
 Varmasti sain paljonkin huomioo siihen 2-vuotiaaseen asti. Sen jälkeen ollu vaan yks muiden joukossa. Oikeestaan, oon aina ollu vaan tiellä ja vaatimassa kaikkee, ihan pienestä pitäen.. Eli en koskaan oo ollu mikään helppo lapsi.. 
  Mä en jaksa, enkä edes halua muistella mun menneisyyttä. Epäonnistumista, odotusta, tuskaa ja pelkoo täynnä. Mitä tapahtuu kun täyttyy tuskalla? Paljonko sitä voi oikeen jaksaa?

Ja kaikki jonka vuoksi seisot, kääntyy sinua vastaan.

Mä en uskalla enään käydä vaa'alla. Ne numerot, mitä se näyttää.. Se on vaan liikaa mulle..
  Joka kerta kun astun vaa'alle meinaan oksentaa. Itkee mä alan lähes aina... Mä en tiedä todellakaan mikä mua vaivaa. Ei tän pitäny tälläseks mennä. Tai siis, missä vaiheessa tää ylipäätään edes muuttu tällätteeks? Miksen vaan voi hyväksyä itteäni sellasena kun oon? Mikä mussa on vikana? Oonkohan mä edes oikeesti millonkaan tyytyväinen mun painoon..

 Ahdistaa.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on
hihan alle ne piiloon jää
Eikä kukaan tiedä et on onneton
kun ei sieluunsa nää