Nyt on elokuu, oon kuivilla mä sinusta..

..Vai oonko sittenkään? Sitä mä en todellakaan tiedä. Välillä tuntuu, että mä todellakin oon päässy susta yli. Oonko silti kuitenkaan? Ihan liian usein huomaan itteni ajautuneen ajatteleen sua. Ajatteleen meitä. Sun sanomisias..
  Hetkeks pystyn unohtaan kaiken paskan mitä oot mulle sanonu ja tehny.. Keskityn vaan ajatteleen niitä kauniita asioita. Mä en edes halua muistaa niitä pahoja.. Vaikka parempihan se olis ne vaan muistaa, koska kusipää on aina kusipää.. Eikö?
 Mä en haluu sortuu enään uudestaan suhun. Johan se ollaan nähty, että ei se toimi. Ei onnistu niin ei onnistu. Sitäpaitsi.. Kuinka mä pystyisin edes luottaan suhun enään? En halua satuttaa itteeni enempää..
  Tiedän, että mun täytyy vaan antaa asian olla. Mä en aio sortua suhun enään uudestaan, koskaan. Tää oli tässä. Pakko jatkaa eteenpäin.

Haluan jo täältä oikeesti pois. Vihaan tätä paikkaa. Tai noh.. En mä tätä paikkaa, vaan näitä ihmisiä täällä. Vihaan ihan liikaa.
  Oon yrittäny olla mieliks kaikille. Yrittäny olla hyvä tytär, hyvä sisko ja hyvä kaveri... Mutta kai mut on vaan luotu epäonnistuun. En oo koskaan tarpeeks kenellekkään..
  Ehkä alunperinkään ei ois pitäny ees yrittää mitään. Saan vaan kaikki pettyyn muhun entistä enemmän... Mutta ei se mitään, mä oon itekkin pettyny itteeni, niin se on ihan okei, että kaikki muutkin on.. En mä niitä siitä voi moittia.
  Oon vaan niin helvetin kyllästyny kuuleen, että kuinka paska ihminen mä oon. Ja itsekäs. Mullehan  kun on oma napa aina tärkein, enkä kuulema välitä kenestäkään muusta ollenkaan. Laihduttaakin saisin, koska olenhan mä liian läski.
  Meistä lapsista mä oon aina ollu se kaikkein vaikein tapaus. Kaikki maholliset ojat tullu koluttua läpi vaikeimman kautta. Samat virheet toistanu vähintään kaks kertaa. Enkä vieläkään oo tainnu oppia niistä mitään.. Ainakaan kaikista niistä. Mun päähän kun ei saa millään taottua järkee. Paitsi sillon, kun on jo liian myöhästä..
  Ei oo aina ollu niin helppoo elää suurperheessä. Viides lapsi. Pakostikkin huomion saaminen jääny vähälle. Varsinkin sen jälkeen, kun pikkuveli synty..
 Varmasti sain paljonkin huomioo siihen 2-vuotiaaseen asti. Sen jälkeen ollu vaan yks muiden joukossa. Oikeestaan, oon aina ollu vaan tiellä ja vaatimassa kaikkee, ihan pienestä pitäen.. Eli en koskaan oo ollu mikään helppo lapsi.. 
  Mä en jaksa, enkä edes halua muistella mun menneisyyttä. Epäonnistumista, odotusta, tuskaa ja pelkoo täynnä. Mitä tapahtuu kun täyttyy tuskalla? Paljonko sitä voi oikeen jaksaa?

Ja kaikki jonka vuoksi seisot, kääntyy sinua vastaan.

Mä en uskalla enään käydä vaa'alla. Ne numerot, mitä se näyttää.. Se on vaan liikaa mulle..
  Joka kerta kun astun vaa'alle meinaan oksentaa. Itkee mä alan lähes aina... Mä en tiedä todellakaan mikä mua vaivaa. Ei tän pitäny tälläseks mennä. Tai siis, missä vaiheessa tää ylipäätään edes muuttu tällätteeks? Miksen vaan voi hyväksyä itteäni sellasena kun oon? Mikä mussa on vikana? Oonkohan mä edes oikeesti millonkaan tyytyväinen mun painoon..

 Ahdistaa.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on
hihan alle ne piiloon jää
Eikä kukaan tiedä et on onneton
kun ei sieluunsa nää