Hän huutaa vastatuuleen, vaikka myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan.

 

Maailma matkaa radallaan
Päivä nousee uudestaan
Ei mikään muutu milloinkaan
Kaikki säilyy ennallaan
Samat tuulet puhaltaa
Samat sateet lankeaa
Ja kaikki kaunis katoaa
Kaikki kuolee aikanaan.

 

 

Elämä kulkee kuin metrot. Kaikki tapahtuu niin nopeesti. Eihän tässä kerkee edes hengittään..  Kirjottaminenkin jääny aika vähälle, tosin se on johtunu aikalailla vaan siitä, että meillä ei oo netti toiminu. Oon vaan venannu, että pääsisin vähän purkaan mun tunteita tänne taas. Näitä kaikkia on aika raskas pitää sisällään..

 

Koulua on menny sellanen kaks kuukautta. Nää on ollu ihan perkeleen raskaita viikkoja. Koulupäivät on ihan jäätävän pitkiä ja raskaita. Uutta asiaa tulee koko ajan, ei voi olla päivääkään pois, ettei jää jälkeen. Haluisin vaan välillä hengähtää rauhassa, ilman stressiä.

 

Oon tavallista väsyneempi nykyään, en tiedä johtuuko se noista raskaista päivistä vai mistä. Tässä on kuitenkin tapahtunu kaikenlaista, vähemmästäkin alkaa väsyttää. Voisin vaan nukkua ja nukkua, unohtaa muun maailman ja kaikki murheet.. 

  Päivä päivältä käy raskaammaks nousta aamulla sängystä. Mä en oikeesti jaksais nousta ja lähtee kouluun. Silti mä jotenkin sinnittelen ja teen sen. En vaan tiedä kuinka kauan jaksan sinnitellä. Ylpee oon kyllä ittestäni, että joka päivä oon kouluun noussu ja en ollenkaan oo lintsannu, ja se on ihme se.

 

 

Mä olen sulle kai leikkiä vain, pelkkää huvia huoletonta.
Sulta säröjä sieluuni sain, yhden liian monta.

 

 

 

 

Muhun sattuu. Fyysisesti. Ja varsinkin henkisesti. Musta tuntuu, että mua on nöyryytetty, käytetty hyväks. Luulin, että sä jos joku ois voinu olla erilainen kun muut.. Mä uskoin suhun, mä luotin suhun. Sä otit, petit ja sitten jätit, niinku kaikki muutkin tähän mennessä.

  En ymmärrä, että kuinka mulla voi aina käydä tälleen samanlailla. Siis tää sama kaava toistuu koko ajan oikeesti, enkä vieläkään oo oppinu mitään.. Miten voi näin monta kertaa langeta samaan. Mikä mua vaivaa? Millon mä opin?

 

Loukkuun jäin, jokin kuoli sisälläin.
Sä vain otit ja käytit ja heitit pois, ja silti luoksesi jäin.

 

En ymmärrä sitä, että ensin ollaan kuin oliskin jotain, sitten yhtäkkiä ei puhutakkaan paljoo paskaakaan ja loppujen lopuks ei enään vastata ollenkaan.. Se sattuu oikeesti. Olinko mä oikeesti vaan sulle yks hetken hairahdus, ja sen jälkeen mut voi tosta noin vaan potkii vittuun sen elämästä. Mitä mä tein väärin?

  Mun päässä kaikuu ne lauseet ja kauniit sanat mitä mulle sanoit. Mä haluisin unohtaa ne kaikki, mutta en oo onnistunu siinä vieläkään.. Ne vaan pyörii mun päässä ympyrää. Haluisin yhä uskoo niihin sanoihin.. Mutta eiks se menny niin, että teot todistaa, ei sanat.. Ja tää sun käyttäytyminen kertoo kyllä aika paljon.. Silti mä haluisin uskoo, että kyllä tää tästä vielä...

    Taidan tulla vaan pettyyn, taas..

 

''Mä en tuu ikinä jättään sua yksin. Mä tuun aina oleen sun kaveri edes. Mä lupaan sen sulle.''

... Missä sä oot nyt? Et ainakaan mua tukemassa. Mitä järkee on sanoo sellasta, mitä ei edes tarkota? Miks pitää valehdella? Miks luvataan, jos lupausta ei voi pitää? En todellakaan voi ymmärtää.. Tuottaako lupausten pettäminen jotain erityistä mielihyvää vai mitä vittua! Mä en jaksa aina olla se pelinappula, jota hyväks käytetää. Oon niin hölmö, että uskon melkein kaiken. Tai no nykyään en enää usko yhtään mitään tai ketään. En vaan pysty. Liikaa valheita.. Liian lyhyessä ajassa.

 

 

 

 

 

 

 

Mitä mä teen..?