It's just another lonely Sunday.

Miten tää kirjottaminen on jotenkin vähän jääny? Mä ajattelen monta kertaa viikossa, että vois vähän kirjottaa ja purkaa tunteitaan, mutta jotenkin en oo vaan pystyny tai saanu vaan aikaseks.. 
  Nyt kuitenkin ihan pakko. Liikaa ajatuksia pään sisällä, ja tää on ehkä ainut tapa, miten saan osan edes asioista purettua ulos.

Koulu ei meinaa oikeen luistaa, mun motivaatio on niin lopahtanu. Iltasin mua saattaa alkaa itkettää, koska en halua mennä kouluun seuraavana päivänä. Joo, naurettavaa.. Mutta mä en oikeen tunne kuuluvani sinne, mä en jotenkaan vaan sovi meiän luokkaan. Tai siltä musta ainakin tuntuu.
  Se miten mua katotaan siellä.. Se sattuu oikeesti. Mä en varmaan kohta uskalla olla oma itteni, vaikka en mä kyllä haluis olla samanlainen ku kaikki muut, mutta kyllä sitä pikkuhiljaa alkaa käpertyyn enemmän ja enemmän kuoren sisälle, eikä uskalla näyttää omaa itteensä.
  Oon huomannu, että on parempi vaan olla hiljaa, ku avata suunsa ja saada paheksuvia ja halveksuvia katseita. Mä en kyllä ymmärrä, että mitä pahaa siinä on, että on oma ittensä...
  Ennen ajattelin, että jos en kelpaa tälläsenä niin antaa olla.. Oikeestaan kyllä mä vieläkin ajattelen osittain noin, mutta täytyy sanoo, että ei se itsetunnolle hyvää tee, jos käyttäydytään noin. Pelkään vaan, että jään oikeesti kokonaan yksin.
  Noh, oli koulussa minkälaista tahansa, niin mun on vaan pakko jaksaa. Eiköhän tää sitäpaitsi mee ohi.. Jossain vaiheessa edes. Onneks huomenna vapaapäivä!

Kävin tossa reilu viikko sitten Tampereella pitkästä aikaa. Voin sanoo, että se tunne kun astuin bussista ulos ja talsin Tampereen katuja, kattellen ympärilleni, se oli jotenkin kaunista ja ahdistavaa samaan aikaan. Muistin yhtäkkiä, että miks mä rakastin Tamperetta, sitten tuli se kaikki paska mieleen ja muistin miks se paikka on perseestä...
  Ekat päivät meni ihan mukavasti, mutta mitä kauemmin siellä olin, niin sitä enemmän mua alko ahdistaan. Halusin pois sieltä. Lähtiessäni tosin ehkä jopa halusin jäädä sinne vielä hetkeks.
  Mulla nousi tunteet aika hyvin pintaan, kun piti hyvästellä äiti ja siskot ja kaikki! Siitä oli niin pitkä aika, ku viimeks olin nähny kaikkia, ja nyt piti taas jättää muut sinne ja lähee ite kohti Lahtee..
  Pari ekaa päivää Lahessa oli tosi sekavia, itketti vähä väliä, ja meinas tullu itku sillonkin ku puhuin ees äitin kanssa puhelimessa. Noh, nyt kyllä taas tilanne rauhottunu ja oon vaan helpottunu, että oon täällä takas, kaikesta huolimatta..

Tällänen pimee ja yksinäinen ilta saa mut taas miettiin kaikenlaista. Esimerkiks just sitä, että miks mä oon näin yksinäinen. Ja miks mä en osaa nauttia mistään? Miten voi menettää elämänhalunsa, vaikka kuitenkin olis asioita, mistä vois olla onnellinen, ja minkä vuoks kannattaa elää.
  Mietin myös, että miks tietyt ihmiset pyörii mun ajatuksissa koko ajan, vaikka ne ei selvästikkään ajattele mua yhtään. Ja kun nää ihmiset on vielä niitä, jotka on satuttanu mua liikaa. Silti mä olisin jostain syystä valmis antaan anteeks ja unohtaan kaiken. Alottaa puhtaalta pöydältä.. Saada rauhan mun pään sisälle, ja jatkaa eteenpäin.
  Kaipaan vaan sitä tunnetta, että joku välittää. Sitä tunnetta, minkä mä sain kun vietin aikaa niiden kanssa. Se tunne oli varmaan onnellisuus. Ehkä? Mä en tiedä, koska se vierailee mun luona niin harvoin, että en ees tunnista sitä, enkä näköjään saa pidettyy sitä mun luona kovinkaan kauaa. Se vaan valuu mun käsistä, ihan niinku hiekka.
  On aika päästää irti niistä muistoista, ja jatkaa eteenpäin.. Kohti uusia pettymyksiä. Vaikka mä ajattelenkin niitä ihmisiä, niin silti väitän, että oon päässy niistä yli, koska tiedän että en mä kuitenkaan oikeesti niitä kusipäitä kaipaa, vaan sitä tunnetta, minkä koin niiden kanssa ollessa.
  Sen tunteen voisin haluta kokee vielä joskus..

I will find something more
Someone I am made for.