Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen, oon yksin ajatusten raunioilla.

Mä en pysty enään edes sanoin kuvaileen tätä myrskyä mun pään sisällä. Mitä tahansa teenkin ajatukset saa musta vallan. Ne repii mua palasiks hitaasti ja tuskallisesti, pieni pala kerrallaan. Järki sanoo mulle toista ja tunteet taas ihan muuta. Kumpaa siis uskoo?
  Ihmisethän on yleensä joko järki,- tai tunne-ihmisiä. Toiset kuuntelee enemmän sitä 'järjen ääntä', ja toiset taas elää enemmän tunteiden varassa, siinä hetkessä.
  Itestäni oon huomannu sen, että ajattelen liikaa. Vatvon asioita mun pään sisällä niin kauan, että loppujen lopuks mun ajatukset tukahduttaa mut, enkä mä jaksa enään mitään. Ajatukset vaan saa musta otteen, enkä saa niiltä mielenrauhaa.
  Tälläkin hetkellä mun päässä on liikaa ajatuksia.. Ajatuksia, jotka vie multa kaiken energian. Tahtoisin vaan nauttia asioista, ja olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Mä en vaan pysty siihen.. En, vaikka kuinka yritän.

''Onnistumisia seuraa aina epäonni.'' Mä oon huomannu sen, että jos oon hetken onnellinen tai onnistun jossain, niin paskaa sataa niskaan sen jälkeen kaks kertaa rankemmin kun aikasemmin.. Sen takia mä en edes nykyään uskalla yrittää olla onnellinen. Pelkään vaan liikaa tulevaisuutta. Pelkään, että tulevaisuudella ei oo enään mitään annettavaa mulle. Mä haluun lähtee, mutta silti jäädä.
  Tällä hetkellä kuitenkin uskottelen itelleni, että hyvää kannattaa odottaa. Haluun luottaa siihen, että vielä jotain hyvää tapahtuu. Tahto uskoo parempaan huomiseen.. se saa mut pitään kiinni tästä elämästä.

Tää teksti on sekavaa, mutta ainakin se kuvaa hyvin mun tunnetilaa. En mä tiedä mitä mun pitäis ajatella kaikesta, vai ehkä vaan olla ajattelematta. Hajoon tähän.