Ja se saa mut toivomaan, että voisin aikaa kuljettaa.

And the time goes on and on...

Oon vissiin aika huonossa jamassa, kun en ees tännekkään pysty enää kirjottaan, vaikka mieli tekis. Voimat ei vaan yksinkertasesti meinaa riittää tähänkään enää. Joka päivä ajattelen, että nyt on pakko kirjottaa ja purkaa ajatuksia johkin, mutta.. en mä meinaa saada nykyään enää yhtää mitään aikaseks. Haluisin vaan maata sängyn pohjalla, olla piilossa maailmalta. Tältä julmalta maailmalta.

  Viime aikoina on oikeesti ollu ihan liian vaikee saada mitään aikaseks. Aamulla miettii aina, että tänään teen sitä ja tätä, mutta todellisuudessa ei vaan yksinkertasesti saa mitään aikaseks. Loppujen lopuks aamulla yks ajatus vie voiton, se että mä en jaksa, en todellakaan jaksa.

 Mua tympii tää, että mun päähän ei mahu muita ajatuksia kun itseinho. Miks mun pitää olla tällänen?
 
''Mä mietin, miten saisin sut edes ymmärtämään ja mun tuskakuva silmissäsi näkemään.''

 '' Ei tekis kyllä liikkuminen pahaa sullekkaan.''

Mun päässä kaikuu samat lauseet. Mulle on palannu päähän taas tää kauhee ajatus mun painosta. Tai noh.. rehellisesti sanottuna ei se oo koskaan kadonnukkaan sieltä, mutta nyt oon taas alkanu paljon enemmä miettiin asiaa. Ja mä oon päättäny että nyt tai ei koskaan. Se paino tippuu, ja oikeesti myös tippuukin. 

  Mun ihanne paino ois sellane 52 kg, ja siihen mä aionki pyrkiä. Tiedän, että heti kun multa putoo painoo, niin ajattelen ittestäni positiivisemmin. Oon aina ollu se porukan läski. Lyhyt ja pyöree, tällänen pallo. 

  Muistan niin hyvin sen, että kun kavereitten kanssa jossain kulki, niin mua katottiin halveksuen, olin se porukan vastemielisimmän näkönen, mut kierrettiin kaukaa. 

  En oo koskaan tuntenu itteeni kauniiks tai ylipäätään mitenkään viehättäväks. Aina muiden kanssa kulkiessa mulle tulee alemuuskompleksi. Miks mä en voi olla kaunis. Vaikka jokaisessahan on jotain kaunista, ehkä?  Ei aina ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Sisäinen kauneushan on sitäpaitsi se tärkein, eikö?

  Peilit on ehkä pahimpia vihollisia. Peiliin ku kattoo, niin tuntuu ku tuhat veistä iskettäis päin naamaa. Mua kuvottaa..

                              

Niin ja miks tästä kaikesta tehään näin hankalaa? Miks en tiedä taaskaan, että kehen voi luottaa. Kaikki sanoo kaikkee, mutta kuinka moni tarkottaa oikeesti? Mä en aio pettyy taas, en ihan heti ainakaan. En kestäis vielä sitä.
Tää elämä on kasvattanu mun ympärille paksun suojamuurin, ja sen kun joku saa murrettua, niin en voi muutakun ihmetellä. Mä en aio ihan heti uskoo ja luottaa, mä en pysty siihen..