Tuo outo tyttö istuu vain odottaen, matkaa kohti parempien päivien.

You can spend, minutes, hours, days, weeks or even months over-analyzing a situation; trying to put the pieces together, justifying what could've, would've happened - or you can just leave the pieces on the floor and move the fuck on.

Miks musta tuntuu, että nykyään tapahtuu liikaa kaikkee, mutta silti ei mitään. Tää tunne on tosi hämäävä, häiritsevä ja ahdistava. Oon tässä samassa jamassa, ku en taaskaan tiedä mitä mun pitäs ajatella kaikesta tapahtuneesta. Kaikista ihmisistä. Tällänen pieni tyttö ei osaa käsitellä kaikkia asioita yksin. 

  Tällä hetkellä mua kuitenkin pelottaa kaikista eniten, että taas mua satutetaan. Pelkään, että mua taas käytetään vaan hyväks ja mulla leikitään vaan. Mä en haluu ajautua siihen pisteeseen enää. En vaan yksinkertasesti kestäis sitä uudestaan ja uudestaan. 

   Mulla on ollu tarpeeks monta kertaa tän muutaman kuukauden aikana hyväks käytetty olo. Musta tuntuu, että oon ollu vaan joku nukke, jolla on leikitty hetki ja heitetty sitten meneen. Mun olo tuntuu arvottomalta. 

   Muhun sattuu. 

Oon sanonu tän varmaan vaikka kuinka monta kertaa, mutta mä oikeesti haluaisin olla onnellinen. Edes vähän. Onks se oikeesti liikaa pyydetty? Mä oon tosissani yrittäny nauttia pienistäkin asioista, yrittäny olla edes vähän onnellinen. Miks silti mikään ei oo muuttunu? Tunnen oloni yksinäisemmäks päivä päivältä. Mä kaipaisin vaan jonkun mun viereen ja sanoon mulle, että kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaks, kuhan vaan jaksan vielä sinnitellä. 

  Fakta on se, että mä en oikeesti tiedä, että kuinka kauan mä enään jaksan tätä tällästä. Mut on revitty niin monta kertaa kappaleiks, että niitä palasia ei enään löydy. Mua ei nään voi korjata kokonaan ehjäks. Mutta en mä sitä vaadikkaan, pyydän ainoostaan, että voisin olla onnellinen ja elää tätä elämää edes jotenkin hyvillä mielin. Mä en halua, että joka ilta kun meen nukkuun ajattelen vaan sitä kuinka turha ja arvoton mä maailmalle oon. Haluaisin joskus nukahtaa kaikessa rauhassa, hymyillen. 

  Mä en voi jatkaa itelleni hokemista, että kyllä se tästä vielä paremmaks muuttuu. Mitä hyötyä siitä olis, koska en mä sitä kuitenkaan oikeesti usko edes. Miks yrittää valehdella ittellensä? Siitä on loppujen lopuks pelkkää harmia..    

 

Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen, oon yksin ajatusten raunioilla.

Mä en pysty enään edes sanoin kuvaileen tätä myrskyä mun pään sisällä. Mitä tahansa teenkin ajatukset saa musta vallan. Ne repii mua palasiks hitaasti ja tuskallisesti, pieni pala kerrallaan. Järki sanoo mulle toista ja tunteet taas ihan muuta. Kumpaa siis uskoo?
  Ihmisethän on yleensä joko järki,- tai tunne-ihmisiä. Toiset kuuntelee enemmän sitä 'järjen ääntä', ja toiset taas elää enemmän tunteiden varassa, siinä hetkessä.
  Itestäni oon huomannu sen, että ajattelen liikaa. Vatvon asioita mun pään sisällä niin kauan, että loppujen lopuks mun ajatukset tukahduttaa mut, enkä mä jaksa enään mitään. Ajatukset vaan saa musta otteen, enkä saa niiltä mielenrauhaa.
  Tälläkin hetkellä mun päässä on liikaa ajatuksia.. Ajatuksia, jotka vie multa kaiken energian. Tahtoisin vaan nauttia asioista, ja olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Mä en vaan pysty siihen.. En, vaikka kuinka yritän.

''Onnistumisia seuraa aina epäonni.'' Mä oon huomannu sen, että jos oon hetken onnellinen tai onnistun jossain, niin paskaa sataa niskaan sen jälkeen kaks kertaa rankemmin kun aikasemmin.. Sen takia mä en edes nykyään uskalla yrittää olla onnellinen. Pelkään vaan liikaa tulevaisuutta. Pelkään, että tulevaisuudella ei oo enään mitään annettavaa mulle. Mä haluun lähtee, mutta silti jäädä.
  Tällä hetkellä kuitenkin uskottelen itelleni, että hyvää kannattaa odottaa. Haluun luottaa siihen, että vielä jotain hyvää tapahtuu. Tahto uskoo parempaan huomiseen.. se saa mut pitään kiinni tästä elämästä.

Tää teksti on sekavaa, mutta ainakin se kuvaa hyvin mun tunnetilaa. En mä tiedä mitä mun pitäis ajatella kaikesta, vai ehkä vaan olla ajattelematta. Hajoon tähän.

It's just another lonely Sunday.

Miten tää kirjottaminen on jotenkin vähän jääny? Mä ajattelen monta kertaa viikossa, että vois vähän kirjottaa ja purkaa tunteitaan, mutta jotenkin en oo vaan pystyny tai saanu vaan aikaseks.. 
  Nyt kuitenkin ihan pakko. Liikaa ajatuksia pään sisällä, ja tää on ehkä ainut tapa, miten saan osan edes asioista purettua ulos.

Koulu ei meinaa oikeen luistaa, mun motivaatio on niin lopahtanu. Iltasin mua saattaa alkaa itkettää, koska en halua mennä kouluun seuraavana päivänä. Joo, naurettavaa.. Mutta mä en oikeen tunne kuuluvani sinne, mä en jotenkaan vaan sovi meiän luokkaan. Tai siltä musta ainakin tuntuu.
  Se miten mua katotaan siellä.. Se sattuu oikeesti. Mä en varmaan kohta uskalla olla oma itteni, vaikka en mä kyllä haluis olla samanlainen ku kaikki muut, mutta kyllä sitä pikkuhiljaa alkaa käpertyyn enemmän ja enemmän kuoren sisälle, eikä uskalla näyttää omaa itteensä.
  Oon huomannu, että on parempi vaan olla hiljaa, ku avata suunsa ja saada paheksuvia ja halveksuvia katseita. Mä en kyllä ymmärrä, että mitä pahaa siinä on, että on oma ittensä...
  Ennen ajattelin, että jos en kelpaa tälläsenä niin antaa olla.. Oikeestaan kyllä mä vieläkin ajattelen osittain noin, mutta täytyy sanoo, että ei se itsetunnolle hyvää tee, jos käyttäydytään noin. Pelkään vaan, että jään oikeesti kokonaan yksin.
  Noh, oli koulussa minkälaista tahansa, niin mun on vaan pakko jaksaa. Eiköhän tää sitäpaitsi mee ohi.. Jossain vaiheessa edes. Onneks huomenna vapaapäivä!

Kävin tossa reilu viikko sitten Tampereella pitkästä aikaa. Voin sanoo, että se tunne kun astuin bussista ulos ja talsin Tampereen katuja, kattellen ympärilleni, se oli jotenkin kaunista ja ahdistavaa samaan aikaan. Muistin yhtäkkiä, että miks mä rakastin Tamperetta, sitten tuli se kaikki paska mieleen ja muistin miks se paikka on perseestä...
  Ekat päivät meni ihan mukavasti, mutta mitä kauemmin siellä olin, niin sitä enemmän mua alko ahdistaan. Halusin pois sieltä. Lähtiessäni tosin ehkä jopa halusin jäädä sinne vielä hetkeks.
  Mulla nousi tunteet aika hyvin pintaan, kun piti hyvästellä äiti ja siskot ja kaikki! Siitä oli niin pitkä aika, ku viimeks olin nähny kaikkia, ja nyt piti taas jättää muut sinne ja lähee ite kohti Lahtee..
  Pari ekaa päivää Lahessa oli tosi sekavia, itketti vähä väliä, ja meinas tullu itku sillonkin ku puhuin ees äitin kanssa puhelimessa. Noh, nyt kyllä taas tilanne rauhottunu ja oon vaan helpottunu, että oon täällä takas, kaikesta huolimatta..

Tällänen pimee ja yksinäinen ilta saa mut taas miettiin kaikenlaista. Esimerkiks just sitä, että miks mä oon näin yksinäinen. Ja miks mä en osaa nauttia mistään? Miten voi menettää elämänhalunsa, vaikka kuitenkin olis asioita, mistä vois olla onnellinen, ja minkä vuoks kannattaa elää.
  Mietin myös, että miks tietyt ihmiset pyörii mun ajatuksissa koko ajan, vaikka ne ei selvästikkään ajattele mua yhtään. Ja kun nää ihmiset on vielä niitä, jotka on satuttanu mua liikaa. Silti mä olisin jostain syystä valmis antaan anteeks ja unohtaan kaiken. Alottaa puhtaalta pöydältä.. Saada rauhan mun pään sisälle, ja jatkaa eteenpäin.
  Kaipaan vaan sitä tunnetta, että joku välittää. Sitä tunnetta, minkä mä sain kun vietin aikaa niiden kanssa. Se tunne oli varmaan onnellisuus. Ehkä? Mä en tiedä, koska se vierailee mun luona niin harvoin, että en ees tunnista sitä, enkä näköjään saa pidettyy sitä mun luona kovinkaan kauaa. Se vaan valuu mun käsistä, ihan niinku hiekka.
  On aika päästää irti niistä muistoista, ja jatkaa eteenpäin.. Kohti uusia pettymyksiä. Vaikka mä ajattelenkin niitä ihmisiä, niin silti väitän, että oon päässy niistä yli, koska tiedän että en mä kuitenkaan oikeesti niitä kusipäitä kaipaa, vaan sitä tunnetta, minkä koin niiden kanssa ollessa.
  Sen tunteen voisin haluta kokee vielä joskus..

I will find something more
Someone I am made for.