Ja aamulla hän sai siivet.

''Uuden juoman avatessaan hän tajuaa, kuinka yksin hän oikeasti on tässä julmassa maailmassa, maailmassa, jossa ei välitetä muiden tunteista. Pillerit ja alkoholi eivät auta unohtamaan sitä kipua ja tuskaa, mitä hän kokee.
  Monta kertaa mielässään miettii, mitä niin väärää tehnyt on. Vastausta ei kai koskaan saa, kipu ei katoa. Miljoonat kysymykset päässään hän makoilee sängyllään toivoen parempaa huomista.
  Hän kaivaa esille parhaan kaverinsa tai toisin sanoen pahimman vihollisensa.
  Lämmin suolainen kyynel vierähtää poskelle. Hetken mietittyään hän viiltää jäljen, mielihyvä mikä tästä kumpuaa saa hänet hymyilemään. Hän jatkaa hetken, ja miettii mielessään, kuinka typerä onkaan. Kuinka monta kertaa hänen on pitänyt lopettaa, kuinka monta kertaa hän on siinä epäonnistunut. Toisaalta, hän epäonnistuu kaikessa mihin ryhtyy, joten eipä tuo yllätä.
  Hän naurahtaa itselleen, ja miettii kuinka säälittävä ihminen voikaan olla. Hetken makoiltuaan sängyllä hän päättää kerätä itsensä ja nousta. Läskit on saatava katoamaan. Vaihdettuaan vaatteet hän pistää kuulokkeet korvilleen ja lähtee juoksemaan rappusia alas. Tänään olisi pitkän lenkin vuoro, sillä hän on laiskotellut liian kauan.
  Juostessaan hän miettii kaikkea, mitä on suuhunsa pistänyt. Sitä kaikkea ruoan määrää, joka lihottaa häntä vain entisestään. Hän juoksee kovempaa, ja päättää mielessään tehdä vielä pidemmän lenkin.
  Häntä vastaan kulkee niin monia kauniita ja laihoja naisia. Hänen tekee mieli itkeä, mutta kokoaa itsensä. Salaa mielessään ajattelee, että ehkä hänestäkin tulee joskus kaunis ja hyväkroppainen.
 
Päästyään kotiin hän kävelee peilin eteen. Kyynel vierähtää silmäkulmasta. Miten hän pystyykään edes salaa ajattelemaan, että hänkin on vielä joskus hyvännäköinen. Peilikuvahan on kuvottava.
  Nyt paremmin kuin koskaan hän ymmärtää, miksi hänestä ei pidetä, ja miksi hän on yksin.Miksi siis edes vaivautua enään jatkamaan matkaa väkisin. Hän tietää mikä on seuraava askel, mikä hänen täytyy ottaa. Askel, joka vie kohti kaiken loppua.''


 

Easy to find what's wrong, harder to find what's right.

Päivät tuntuu aina vaan raskaammilta. Mitään ei jaksa tehä, yhtään mikään ei kiinnosta. Haluaisin vaan pois, jättää taakse kaiken tän paskan.

Mä en jaksa olla enään vahva, mä en vaan pysty enään siihen. Oon liian kauan jatkanu tätä yrittämistä ja sinnittelyä. Mä en tahdo enään edes yrittää, mä en vaan enää jaksa. Mun voimat on ihan loppu, enkä tiedä enään että mistä mä saisin sitä virtaa. Kukaan ei oikeesti tunnu tajuavan miltä musta tuntuu, kukaan ei oikeesti ymmärrä miten paha mulla on olla. Sitä on niin vaikee selittää edes muille, saati että joku vielä ymmärtäis miltä musta tuntuu. En usko, että kukaan koskaan tulee ymmärtään mitä mä tunnen.
  En pystyny enään vastustaan mun houkutuksia, joten mä sorruin siihen, taas. Mutta se helpotti oloo, ainakin edes hetkeks. Tosin nyt mun tekis koko ajan mieli tehä jotain. En vaan yksinkertasesti pysty lopettaan tätä, enkä mä edes enää taida halutakkaan lopettaa. Miks mun pitäs lopettaa sellane asia, joka edes hieman saa mun oloo paremmaks.
  Ääni mun päässä sanoo, että ei yks pieni jälki mitään haittaa, jos se helpottaa oloo. Sitten mä teen sen. Tunnen sen ihanan tunteen, tunteen että edes tunnen jotain muutakin kun vaaan henkistä kipua. Se saa mut tunteen, että oon elossa.
  Mihin se kaikki ilo ja elämisen halu on kadonnu tästä pienestä tytöstä? Joskus kun sitä olis ollu tarjolla vaikka muille jakaa.. Tosin siitäkin on jo monta vuotta aikaa.
  Luulin pitkään, että muut ihmiset on mun pahimpia vihollisia, mutta vihdoin tajusin sen, että mä itse olen itselleni se pahin vihollinen, pahin arvostelija. En mä muita voi siitä syyttää että oon ite tämmönen. Mä en vaan osaa muuttua, ja taa paha kasvaa vaan mun sisällä päivä päivältä.

Kuinka monta kertaa mua vielä ajateltiin käyttää hyväks ja valehdella? Saada mut edes vähän luottamaan, ja sitten pettää se pienikin luottamus. Kuinka paljon vielä pieni tyttö joutuu kestään. Kuinka moni aikoo vielä puukottaa selkään.
  Oon vissiin ollu liian helppo. Mut on saatu houkuteltua kaikenlaiseen ja sitten kun mut on kerran käytetty niin mut heitetään roskikseen oottaa uutta hyväks käyttöö. Kuinka moni mua haluaa vielä nöyryyttää? Tulkaa kaikki sitten samaan aikaan, että ei tarvi koko ajan odottaa seuraavaa kertaa.

Mä en enään halua oikeesti pettyy ihmisiin, joten oon päättäny, että en päästä enään oikeesti ketään lähelle. Kaikki ketkä on päässy vähänkään lähelle, on tappanu mun uskoo elämään vielä enemmän.. Mä en oikeesti halua olla enään täällä. Kaikki sanoo, että itsemurha on itsekästä, mutta eikö se ole itsekkäämpää pitää väkisin jotain ihmistä täällä, joka ei oikeesti sitä halua?
Tahon vaan tän kaiken paskan loppuvan, millään muulla ei oo enää väliä.

 

 

 

It's a long and lonely road, when you know you walk alone.

Mistä tää yksinäisyys ja ahdistus oikeen kumpuaa? Miten tälläseen pieneen tyttöön voi mahtua näin monta tunnetta, kuinka paljon pieni sydän saa kestää?

Mun päässä pyörii edelleenkin miljoonat ajatukset ja kysymykset. Niihin ei vaan tunnu löytyvän mistään vastausta. Hajoon tästä kaikesta miettimisestä.
  Aamut alkaa oleen päivä päivältä vaan vaikeempii, mua ei vois vähääkään kiinnostaa nousta ylös sängystä. Haluaisin vaan jäädä kotiin, sänkyyn makaan. Silti mä yleensä saan itteni potkittua väkisin ylös. Mä en tiedä mistä tää tahdonvoima oikeen tulee.
  Mä en saa öisin nukuttua, ajatukset valtaa mun pään. Mun tekis mieli itkee, mutta mä en enää pysty, ainakaan niin helposti kun joskus.

Alan tunteen itteni aina vaan yksinäisemmäks. Musta tuntuu, että kasvatan erittäin paksua suojamuuria mun ympärille. Mä en taida uskaltaa päästää ketään mun lähelle. Musta on tullu liian varovainen, mutta ihan syystäkin.
  Tää yksinäisyys ajaa mut hulluks. Mua alkaa ahdistaa ja masentaa kun nään ihmisiä, jotka on onnellisesti yhessä, koska sitten mä tajuan, että mä oon ihan yksin.

Tässä on tapahtunu liikaa kaikkee, enkä mä saa oikeen mistään otetta. En saa keneltäkään tukee. Tuntuu, että kaikki vaan pyörii mun ympärillä, enkä mä pääse mistään ulos. Kuinka kauan tätä pitää vielä kestää? Miten mä saisin taas jostain kiinni? Oon hukassa..

And now I understand why Peter Pan didn't want to grow up.

 

Siitä on näköjään jo kaks kuukautta, ku oon viimeks kirjottanu. Aika juoksee juoksemistaan, taino en voi sanoo et nää päivät erityisen nopeesti menis. Välillä tuntuu, että aika ei riitä mihkään, ja välillä taas aika matelee niin hitaasti, että pää meinaa hajota käsiin.

Mun täytyy sanoo, että tää vuosi on lähteny käyntiin totaalisen epäonnistuneesti, vaikka aluks vaikuttikin että jotain hyvää olis tapahtumassa, sekin ainut pieni onnellisuuden pilke multa vietiin pois.
  Mä en tuu ikinä unohtaan tätä vuotta. Miten voikin joutua kestään näin paljon? Millon voin lakata olemasta vahva? Paljonko ihmisen oikeesti tarvii kestää?

23.01.2013 mun maailma romahti. Ajattelin päivän olevan ihan tavallinen tylsä keskiviikko, mutta jostain syystä mulla oli sillon jotenkin hyvä fiilis. Muistan, että päätin lähtee koulusta vähä aikasemmin hoitaan asioita. Päästyäni kotiin, veli ilmotti tulevansa käymään. Olin tietenkin ilonen siitä, että se tulis käymään. Onhan se kiva nähä pitkästä aikaa.
  Ovikello soi. Menin iloisesti avaamaan oven... Kauhukseni ovella seisoi veljen lisäks äiti. Mitä on tapahtunu? Miljoonat kysymykset tulvi mun päähän. Miks äitikin oli mukana?
Mut pyydettiin sohvalle istumaan. Mulle iski paniikki ja ahdistus. Mua alko huimaan. Sitten äiti sano ne sanat, jotka kaikuu ikuisesti mun päässä; ''Isäs on kuollut.'' Mä en saanu henkee, ja mua oksetti. Miten? Miks? Koska? En saanu sanaakaan suusta ulos. Mä en tienny miten mun pitäs olla tai että mitä mun pitäs tehä. Mulle tuli suunnattoman paha olo.

Isän pois menosta on nyt viitisen viikkoo, ja mun ikävä kasvaa päivä päivältä. Mä en ees jotenkaan osaa käsittää asiaa, en voi ymmärtää että iskä on oikeesti poissa, että mä en nää sitä enää, enkä saa kuulla sen lohduttavia sanoja, en tuu näkee sen hymyä enään, enkä kuule sen naurua. Kuka mua nyt puolustaa? Mä oon ihan hukassa.

Sataa lunta hiljaa tähän kaupunkiin, sun kasvos nään kun katson taivaisiin. Hetken ennen kuolemaa ikuisuuden tajuan kuinka paljon sua rakastan. ♥

R.I.P Isi ♥

21.06.1960 - 21.01.2013

 

Nuku rauhassa, mä en ikinä unohda sua, tuun aina rakastaan sua.

 

Se mitä mä haluan kaikille sanoo on se, että älkää pitäkö läheisiänne itsestään selvyytenä. Muistakaa kertoo vaikka päivittäin rakkaillenne, että rakastatte niitä, sillä sitä ei voi koskaan sanoo liian monta kertaa.

  Ikinä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja kenet menettää. Älkää siis tehkö samaa virhettä kun mä, vaan kertokaa että oikeesti välitätte. Se voi pelastaa monen ihmisen hengen.

Ihanku tää ei olis riittäny taas vähäks aikaa, mut eiköhän mua taas vaan käytetä hyväks ja satuteta. Valehdellaan päin naamaa. Kaikista 'hauskinta' tässä on se, että tää henkilö oli yks niistä ainoista joihin uskoin voivani luottaa 100%. Oon tuntenu kyseisen henkilön niin kauan, luulin että se ei pettäis mun luottamusta. Mutta nyt se paljastu valehtelevaks kusipääks, niinku kaikki muutkin jätkät tähän mennessä. Miten joku voi kuvitella, että pystyn luottaan kehenkään enää? Se ei taida olla oikein enää mahollista.
Sun loukkaukset kaikuu mun pään sisällä. Kaikki sun sanomiset satuttaa mua, ja saa mut vihaan itteeni vielä enemmän. En pysty ees peiliin kattoo itteeni. Oon niin pettyny itteeni. Pettyny ihmisiin, tähän maailmaan...

 

 

Ja se saa mut toivomaan, että voisin aikaa kuljettaa.

And the time goes on and on...

Oon vissiin aika huonossa jamassa, kun en ees tännekkään pysty enää kirjottaan, vaikka mieli tekis. Voimat ei vaan yksinkertasesti meinaa riittää tähänkään enää. Joka päivä ajattelen, että nyt on pakko kirjottaa ja purkaa ajatuksia johkin, mutta.. en mä meinaa saada nykyään enää yhtää mitään aikaseks. Haluisin vaan maata sängyn pohjalla, olla piilossa maailmalta. Tältä julmalta maailmalta.

  Viime aikoina on oikeesti ollu ihan liian vaikee saada mitään aikaseks. Aamulla miettii aina, että tänään teen sitä ja tätä, mutta todellisuudessa ei vaan yksinkertasesti saa mitään aikaseks. Loppujen lopuks aamulla yks ajatus vie voiton, se että mä en jaksa, en todellakaan jaksa.

 Mua tympii tää, että mun päähän ei mahu muita ajatuksia kun itseinho. Miks mun pitää olla tällänen?
 

Tuo outo tyttö istuu vain odottaen, matkaa kohti parempien päivien.

You can spend, minutes, hours, days, weeks or even months over-analyzing a situation; trying to put the pieces together, justifying what could've, would've happened - or you can just leave the pieces on the floor and move the fuck on.

Miks musta tuntuu, että nykyään tapahtuu liikaa kaikkee, mutta silti ei mitään. Tää tunne on tosi hämäävä, häiritsevä ja ahdistava. Oon tässä samassa jamassa, ku en taaskaan tiedä mitä mun pitäs ajatella kaikesta tapahtuneesta. Kaikista ihmisistä. Tällänen pieni tyttö ei osaa käsitellä kaikkia asioita yksin. 

  Tällä hetkellä mua kuitenkin pelottaa kaikista eniten, että taas mua satutetaan. Pelkään, että mua taas käytetään vaan hyväks ja mulla leikitään vaan. Mä en haluu ajautua siihen pisteeseen enää. En vaan yksinkertasesti kestäis sitä uudestaan ja uudestaan. 

   Mulla on ollu tarpeeks monta kertaa tän muutaman kuukauden aikana hyväks käytetty olo. Musta tuntuu, että oon ollu vaan joku nukke, jolla on leikitty hetki ja heitetty sitten meneen. Mun olo tuntuu arvottomalta. 

   Muhun sattuu. 

Oon sanonu tän varmaan vaikka kuinka monta kertaa, mutta mä oikeesti haluaisin olla onnellinen. Edes vähän. Onks se oikeesti liikaa pyydetty? Mä oon tosissani yrittäny nauttia pienistäkin asioista, yrittäny olla edes vähän onnellinen. Miks silti mikään ei oo muuttunu? Tunnen oloni yksinäisemmäks päivä päivältä. Mä kaipaisin vaan jonkun mun viereen ja sanoon mulle, että kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaks, kuhan vaan jaksan vielä sinnitellä. 

  Fakta on se, että mä en oikeesti tiedä, että kuinka kauan mä enään jaksan tätä tällästä. Mut on revitty niin monta kertaa kappaleiks, että niitä palasia ei enään löydy. Mua ei nään voi korjata kokonaan ehjäks. Mutta en mä sitä vaadikkaan, pyydän ainoostaan, että voisin olla onnellinen ja elää tätä elämää edes jotenkin hyvillä mielin. Mä en halua, että joka ilta kun meen nukkuun ajattelen vaan sitä kuinka turha ja arvoton mä maailmalle oon. Haluaisin joskus nukahtaa kaikessa rauhassa, hymyillen. 

  Mä en voi jatkaa itelleni hokemista, että kyllä se tästä vielä paremmaks muuttuu. Mitä hyötyä siitä olis, koska en mä sitä kuitenkaan oikeesti usko edes. Miks yrittää valehdella ittellensä? Siitä on loppujen lopuks pelkkää harmia..    

 

Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen, oon yksin ajatusten raunioilla.

Mä en pysty enään edes sanoin kuvaileen tätä myrskyä mun pään sisällä. Mitä tahansa teenkin ajatukset saa musta vallan. Ne repii mua palasiks hitaasti ja tuskallisesti, pieni pala kerrallaan. Järki sanoo mulle toista ja tunteet taas ihan muuta. Kumpaa siis uskoo?
  Ihmisethän on yleensä joko järki,- tai tunne-ihmisiä. Toiset kuuntelee enemmän sitä 'järjen ääntä', ja toiset taas elää enemmän tunteiden varassa, siinä hetkessä.
  Itestäni oon huomannu sen, että ajattelen liikaa. Vatvon asioita mun pään sisällä niin kauan, että loppujen lopuks mun ajatukset tukahduttaa mut, enkä mä jaksa enään mitään. Ajatukset vaan saa musta otteen, enkä saa niiltä mielenrauhaa.
  Tälläkin hetkellä mun päässä on liikaa ajatuksia.. Ajatuksia, jotka vie multa kaiken energian. Tahtoisin vaan nauttia asioista, ja olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Mä en vaan pysty siihen.. En, vaikka kuinka yritän.

''Onnistumisia seuraa aina epäonni.'' Mä oon huomannu sen, että jos oon hetken onnellinen tai onnistun jossain, niin paskaa sataa niskaan sen jälkeen kaks kertaa rankemmin kun aikasemmin.. Sen takia mä en edes nykyään uskalla yrittää olla onnellinen. Pelkään vaan liikaa tulevaisuutta. Pelkään, että tulevaisuudella ei oo enään mitään annettavaa mulle. Mä haluun lähtee, mutta silti jäädä.
  Tällä hetkellä kuitenkin uskottelen itelleni, että hyvää kannattaa odottaa. Haluun luottaa siihen, että vielä jotain hyvää tapahtuu. Tahto uskoo parempaan huomiseen.. se saa mut pitään kiinni tästä elämästä.

Tää teksti on sekavaa, mutta ainakin se kuvaa hyvin mun tunnetilaa. En mä tiedä mitä mun pitäis ajatella kaikesta, vai ehkä vaan olla ajattelematta. Hajoon tähän.