Joo saattaa kuulostaa muitten korvaan tosi naurettavalta, mutta mulle sillä hetkellä se tuntu vähintäänkin maailmanlopulta. Olis vaan tehny mieli alkaa itkeen ja huutaan. Onneks sain kerättyä ajatukseni, ja tajusin, että se paino on ihan hyvin voinu tulla siitä, kun oon lenkkeilly niin paljon, että mun lihakset on vaan kasvanu. Näin mä ainakin sain uskoteltua itelleni.. Vai sainko?
Aikani siinä kuitenkin sitä vaakaa tuijotin ja vielä varmistin moneen kertaan, että näyttääkö se varmasti saman luvun joka kerralla. En voinu uskoo sitä, että paino on noussu. En mä halunnu uskoo.
Nyt mietin vaan, että mitähän se vaaka mahtaa näyttää seuraavana aamuna. Onko paino taas noussu? Mä en taida haluta tietää edes...
Oon kuitenkin päättäny sen, että mä aion näyttää ihmisille. Näyttää, että mä pystyn siihen.. Että mä pystyn laihtua. Tiedän, että pystyn.
Koko lyhyen elämän aikana saanu kuunnella moitteita mun ulkonäöstä. Etenkin mun painosta. ''Saatanan läski, laihduta!'' ''Kiva pelastusrengas sulla tossa ympärillä. Mahdat pysyä hyvin pinnalla.'' ''Onneks sulla on tota ihrakerrosta sun ympärillä, niin sulle ei tuu niin helposti kylmä.'' ''Ootko harkinnu laihduttamista? Sun vaatekokos on varmaan XL.'' ...
Joten siis paino on mulle se arka kohta. Eihän mulle voi edes vitsillä sanoo mitään lihavuudesta, koska alan panikoimaan. Ja ahdistun.
Haluan näyttää ihmisille, että musta on johonkin. Ja, että kerrankin mä en ole se porukan 'läski'. Aion vielä näyttää joskus hyvältä mun vaatteissa.
Yks turha merkintä taas lisää tänne, mutta oli vaan pakko vähän päästää tätä tunnetta ulos. Ei mun pää kestä muuten. Ja tää kirjottaminen edes vähän helpottaa oloo... Nyt odotan kauhulla ja myöskin innolla huomista, koska huomenna tapahtuu kaikkee kivaa! Tai ainakin toivottavasti.. :) Hihi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti