Tuo outo tyttö istuu vain odottaen, matkaa kohti parempien päivien.

You can spend, minutes, hours, days, weeks or even months over-analyzing a situation; trying to put the pieces together, justifying what could've, would've happened - or you can just leave the pieces on the floor and move the fuck on.

Miks musta tuntuu, että nykyään tapahtuu liikaa kaikkee, mutta silti ei mitään. Tää tunne on tosi hämäävä, häiritsevä ja ahdistava. Oon tässä samassa jamassa, ku en taaskaan tiedä mitä mun pitäs ajatella kaikesta tapahtuneesta. Kaikista ihmisistä. Tällänen pieni tyttö ei osaa käsitellä kaikkia asioita yksin. 

  Tällä hetkellä mua kuitenkin pelottaa kaikista eniten, että taas mua satutetaan. Pelkään, että mua taas käytetään vaan hyväks ja mulla leikitään vaan. Mä en haluu ajautua siihen pisteeseen enää. En vaan yksinkertasesti kestäis sitä uudestaan ja uudestaan. 

   Mulla on ollu tarpeeks monta kertaa tän muutaman kuukauden aikana hyväks käytetty olo. Musta tuntuu, että oon ollu vaan joku nukke, jolla on leikitty hetki ja heitetty sitten meneen. Mun olo tuntuu arvottomalta. 

   Muhun sattuu. 

Oon sanonu tän varmaan vaikka kuinka monta kertaa, mutta mä oikeesti haluaisin olla onnellinen. Edes vähän. Onks se oikeesti liikaa pyydetty? Mä oon tosissani yrittäny nauttia pienistäkin asioista, yrittäny olla edes vähän onnellinen. Miks silti mikään ei oo muuttunu? Tunnen oloni yksinäisemmäks päivä päivältä. Mä kaipaisin vaan jonkun mun viereen ja sanoon mulle, että kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaks, kuhan vaan jaksan vielä sinnitellä. 

  Fakta on se, että mä en oikeesti tiedä, että kuinka kauan mä enään jaksan tätä tällästä. Mut on revitty niin monta kertaa kappaleiks, että niitä palasia ei enään löydy. Mua ei nään voi korjata kokonaan ehjäks. Mutta en mä sitä vaadikkaan, pyydän ainoostaan, että voisin olla onnellinen ja elää tätä elämää edes jotenkin hyvillä mielin. Mä en halua, että joka ilta kun meen nukkuun ajattelen vaan sitä kuinka turha ja arvoton mä maailmalle oon. Haluaisin joskus nukahtaa kaikessa rauhassa, hymyillen. 

  Mä en voi jatkaa itelleni hokemista, että kyllä se tästä vielä paremmaks muuttuu. Mitä hyötyä siitä olis, koska en mä sitä kuitenkaan oikeesti usko edes. Miks yrittää valehdella ittellensä? Siitä on loppujen lopuks pelkkää harmia..    

 

Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen, oon yksin ajatusten raunioilla.

Mä en pysty enään edes sanoin kuvaileen tätä myrskyä mun pään sisällä. Mitä tahansa teenkin ajatukset saa musta vallan. Ne repii mua palasiks hitaasti ja tuskallisesti, pieni pala kerrallaan. Järki sanoo mulle toista ja tunteet taas ihan muuta. Kumpaa siis uskoo?
  Ihmisethän on yleensä joko järki,- tai tunne-ihmisiä. Toiset kuuntelee enemmän sitä 'järjen ääntä', ja toiset taas elää enemmän tunteiden varassa, siinä hetkessä.
  Itestäni oon huomannu sen, että ajattelen liikaa. Vatvon asioita mun pään sisällä niin kauan, että loppujen lopuks mun ajatukset tukahduttaa mut, enkä mä jaksa enään mitään. Ajatukset vaan saa musta otteen, enkä saa niiltä mielenrauhaa.
  Tälläkin hetkellä mun päässä on liikaa ajatuksia.. Ajatuksia, jotka vie multa kaiken energian. Tahtoisin vaan nauttia asioista, ja olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Mä en vaan pysty siihen.. En, vaikka kuinka yritän.

''Onnistumisia seuraa aina epäonni.'' Mä oon huomannu sen, että jos oon hetken onnellinen tai onnistun jossain, niin paskaa sataa niskaan sen jälkeen kaks kertaa rankemmin kun aikasemmin.. Sen takia mä en edes nykyään uskalla yrittää olla onnellinen. Pelkään vaan liikaa tulevaisuutta. Pelkään, että tulevaisuudella ei oo enään mitään annettavaa mulle. Mä haluun lähtee, mutta silti jäädä.
  Tällä hetkellä kuitenkin uskottelen itelleni, että hyvää kannattaa odottaa. Haluun luottaa siihen, että vielä jotain hyvää tapahtuu. Tahto uskoo parempaan huomiseen.. se saa mut pitään kiinni tästä elämästä.

Tää teksti on sekavaa, mutta ainakin se kuvaa hyvin mun tunnetilaa. En mä tiedä mitä mun pitäis ajatella kaikesta, vai ehkä vaan olla ajattelematta. Hajoon tähän.

It's just another lonely Sunday.

Miten tää kirjottaminen on jotenkin vähän jääny? Mä ajattelen monta kertaa viikossa, että vois vähän kirjottaa ja purkaa tunteitaan, mutta jotenkin en oo vaan pystyny tai saanu vaan aikaseks.. 
  Nyt kuitenkin ihan pakko. Liikaa ajatuksia pään sisällä, ja tää on ehkä ainut tapa, miten saan osan edes asioista purettua ulos.

Koulu ei meinaa oikeen luistaa, mun motivaatio on niin lopahtanu. Iltasin mua saattaa alkaa itkettää, koska en halua mennä kouluun seuraavana päivänä. Joo, naurettavaa.. Mutta mä en oikeen tunne kuuluvani sinne, mä en jotenkaan vaan sovi meiän luokkaan. Tai siltä musta ainakin tuntuu.
  Se miten mua katotaan siellä.. Se sattuu oikeesti. Mä en varmaan kohta uskalla olla oma itteni, vaikka en mä kyllä haluis olla samanlainen ku kaikki muut, mutta kyllä sitä pikkuhiljaa alkaa käpertyyn enemmän ja enemmän kuoren sisälle, eikä uskalla näyttää omaa itteensä.
  Oon huomannu, että on parempi vaan olla hiljaa, ku avata suunsa ja saada paheksuvia ja halveksuvia katseita. Mä en kyllä ymmärrä, että mitä pahaa siinä on, että on oma ittensä...
  Ennen ajattelin, että jos en kelpaa tälläsenä niin antaa olla.. Oikeestaan kyllä mä vieläkin ajattelen osittain noin, mutta täytyy sanoo, että ei se itsetunnolle hyvää tee, jos käyttäydytään noin. Pelkään vaan, että jään oikeesti kokonaan yksin.
  Noh, oli koulussa minkälaista tahansa, niin mun on vaan pakko jaksaa. Eiköhän tää sitäpaitsi mee ohi.. Jossain vaiheessa edes. Onneks huomenna vapaapäivä!

Kävin tossa reilu viikko sitten Tampereella pitkästä aikaa. Voin sanoo, että se tunne kun astuin bussista ulos ja talsin Tampereen katuja, kattellen ympärilleni, se oli jotenkin kaunista ja ahdistavaa samaan aikaan. Muistin yhtäkkiä, että miks mä rakastin Tamperetta, sitten tuli se kaikki paska mieleen ja muistin miks se paikka on perseestä...
  Ekat päivät meni ihan mukavasti, mutta mitä kauemmin siellä olin, niin sitä enemmän mua alko ahdistaan. Halusin pois sieltä. Lähtiessäni tosin ehkä jopa halusin jäädä sinne vielä hetkeks.
  Mulla nousi tunteet aika hyvin pintaan, kun piti hyvästellä äiti ja siskot ja kaikki! Siitä oli niin pitkä aika, ku viimeks olin nähny kaikkia, ja nyt piti taas jättää muut sinne ja lähee ite kohti Lahtee..
  Pari ekaa päivää Lahessa oli tosi sekavia, itketti vähä väliä, ja meinas tullu itku sillonkin ku puhuin ees äitin kanssa puhelimessa. Noh, nyt kyllä taas tilanne rauhottunu ja oon vaan helpottunu, että oon täällä takas, kaikesta huolimatta..

Tällänen pimee ja yksinäinen ilta saa mut taas miettiin kaikenlaista. Esimerkiks just sitä, että miks mä oon näin yksinäinen. Ja miks mä en osaa nauttia mistään? Miten voi menettää elämänhalunsa, vaikka kuitenkin olis asioita, mistä vois olla onnellinen, ja minkä vuoks kannattaa elää.
  Mietin myös, että miks tietyt ihmiset pyörii mun ajatuksissa koko ajan, vaikka ne ei selvästikkään ajattele mua yhtään. Ja kun nää ihmiset on vielä niitä, jotka on satuttanu mua liikaa. Silti mä olisin jostain syystä valmis antaan anteeks ja unohtaan kaiken. Alottaa puhtaalta pöydältä.. Saada rauhan mun pään sisälle, ja jatkaa eteenpäin.
  Kaipaan vaan sitä tunnetta, että joku välittää. Sitä tunnetta, minkä mä sain kun vietin aikaa niiden kanssa. Se tunne oli varmaan onnellisuus. Ehkä? Mä en tiedä, koska se vierailee mun luona niin harvoin, että en ees tunnista sitä, enkä näköjään saa pidettyy sitä mun luona kovinkaan kauaa. Se vaan valuu mun käsistä, ihan niinku hiekka.
  On aika päästää irti niistä muistoista, ja jatkaa eteenpäin.. Kohti uusia pettymyksiä. Vaikka mä ajattelenkin niitä ihmisiä, niin silti väitän, että oon päässy niistä yli, koska tiedän että en mä kuitenkaan oikeesti niitä kusipäitä kaipaa, vaan sitä tunnetta, minkä koin niiden kanssa ollessa.
  Sen tunteen voisin haluta kokee vielä joskus..

I will find something more
Someone I am made for.

 

 

Hän huutaa vastatuuleen, vaikka myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan.

 

Maailma matkaa radallaan
Päivä nousee uudestaan
Ei mikään muutu milloinkaan
Kaikki säilyy ennallaan
Samat tuulet puhaltaa
Samat sateet lankeaa
Ja kaikki kaunis katoaa
Kaikki kuolee aikanaan.

 

 

Elämä kulkee kuin metrot. Kaikki tapahtuu niin nopeesti. Eihän tässä kerkee edes hengittään..  Kirjottaminenkin jääny aika vähälle, tosin se on johtunu aikalailla vaan siitä, että meillä ei oo netti toiminu. Oon vaan venannu, että pääsisin vähän purkaan mun tunteita tänne taas. Näitä kaikkia on aika raskas pitää sisällään..

 

Koulua on menny sellanen kaks kuukautta. Nää on ollu ihan perkeleen raskaita viikkoja. Koulupäivät on ihan jäätävän pitkiä ja raskaita. Uutta asiaa tulee koko ajan, ei voi olla päivääkään pois, ettei jää jälkeen. Haluisin vaan välillä hengähtää rauhassa, ilman stressiä.

 

Oon tavallista väsyneempi nykyään, en tiedä johtuuko se noista raskaista päivistä vai mistä. Tässä on kuitenkin tapahtunu kaikenlaista, vähemmästäkin alkaa väsyttää. Voisin vaan nukkua ja nukkua, unohtaa muun maailman ja kaikki murheet.. 

  Päivä päivältä käy raskaammaks nousta aamulla sängystä. Mä en oikeesti jaksais nousta ja lähtee kouluun. Silti mä jotenkin sinnittelen ja teen sen. En vaan tiedä kuinka kauan jaksan sinnitellä. Ylpee oon kyllä ittestäni, että joka päivä oon kouluun noussu ja en ollenkaan oo lintsannu, ja se on ihme se.

 

 

Mä olen sulle kai leikkiä vain, pelkkää huvia huoletonta.
Sulta säröjä sieluuni sain, yhden liian monta.

 

 

 

 

Muhun sattuu. Fyysisesti. Ja varsinkin henkisesti. Musta tuntuu, että mua on nöyryytetty, käytetty hyväks. Luulin, että sä jos joku ois voinu olla erilainen kun muut.. Mä uskoin suhun, mä luotin suhun. Sä otit, petit ja sitten jätit, niinku kaikki muutkin tähän mennessä.

  En ymmärrä, että kuinka mulla voi aina käydä tälleen samanlailla. Siis tää sama kaava toistuu koko ajan oikeesti, enkä vieläkään oo oppinu mitään.. Miten voi näin monta kertaa langeta samaan. Mikä mua vaivaa? Millon mä opin?

 

Loukkuun jäin, jokin kuoli sisälläin.
Sä vain otit ja käytit ja heitit pois, ja silti luoksesi jäin.

 

En ymmärrä sitä, että ensin ollaan kuin oliskin jotain, sitten yhtäkkiä ei puhutakkaan paljoo paskaakaan ja loppujen lopuks ei enään vastata ollenkaan.. Se sattuu oikeesti. Olinko mä oikeesti vaan sulle yks hetken hairahdus, ja sen jälkeen mut voi tosta noin vaan potkii vittuun sen elämästä. Mitä mä tein väärin?

  Mun päässä kaikuu ne lauseet ja kauniit sanat mitä mulle sanoit. Mä haluisin unohtaa ne kaikki, mutta en oo onnistunu siinä vieläkään.. Ne vaan pyörii mun päässä ympyrää. Haluisin yhä uskoo niihin sanoihin.. Mutta eiks se menny niin, että teot todistaa, ei sanat.. Ja tää sun käyttäytyminen kertoo kyllä aika paljon.. Silti mä haluisin uskoo, että kyllä tää tästä vielä...

    Taidan tulla vaan pettyyn, taas..

 

''Mä en tuu ikinä jättään sua yksin. Mä tuun aina oleen sun kaveri edes. Mä lupaan sen sulle.''

... Missä sä oot nyt? Et ainakaan mua tukemassa. Mitä järkee on sanoo sellasta, mitä ei edes tarkota? Miks pitää valehdella? Miks luvataan, jos lupausta ei voi pitää? En todellakaan voi ymmärtää.. Tuottaako lupausten pettäminen jotain erityistä mielihyvää vai mitä vittua! Mä en jaksa aina olla se pelinappula, jota hyväks käytetää. Oon niin hölmö, että uskon melkein kaiken. Tai no nykyään en enää usko yhtään mitään tai ketään. En vaan pysty. Liikaa valheita.. Liian lyhyessä ajassa.

 

 

 

 

 

 

 

Mitä mä teen..?

 

 

 

 



Miks kaikki kaunis katoaa?

Yks hirveimmistä maanantaista ikinä. Mun olo on ihan kauhee, vaihteeks. Millon tää loppuu?

Tänään tuli vuosi täyteen siitä, kun Kata lähti taivaaseen enkeliks. Mä en pysty uskoon, että siitä on jo vuosi. Se päivä tuntuu vieläkin kuin eiliseltä. Mun pää huutaa tyhjää. Mä en osaa ajatella. En tiiä miten olla. Lämpimät kyyneleet lämmittää mun poskia. 

  Kata mulla on ihan kauhee ikävä sua.. ♥ Jos sut vielä kerran nähdä voisin, niin sulle kertoo tahtoisin, kuinka tärkee ja rakas mulle oot. 

Katkesi syksyyn elämä nuori,
voi miten hauras on ihmisen kuori.
Ei tätä todeksi uskoa voi,
kun sä lähdit luotamme arvaamatta pois.
Sua anteeksi kyyneleet nää,
ne on kaipausta ja ikävää.
Pienet enkelit taivaassa tuolla,
pitäkää Katasta hyvää huolta ♥

Mä oon yksinäinen. Yksinäisempi kun koskaan. 

You're making me insane.

Kaks viikkoo. Kaks vitun viikkoo asunu täälä vasta, ja nyt jo on tapahtunu vähän liikaakin kaikkee. Hyvää ja pahaa.
  Lahti on kiva. Tykkään tosi paljon. Tuntunu heti alusta alkaen, että tää on se koti. Täällä vois vaikka viihtyäkkin.
  Koulussakin on ihan jepaa, mitä nyt välillä vähän vituttaa kaikki siellä jaja joo. Kyllä tää tästä, ehkä.

Vaikka mä täällä oonkin viihtyny, niin silti on asioita, joita ei ois ehkä pitäny tapahtua tai ainakaan siinä ei ois pitäny käydä taas loppujen lopuks tälleen.. Miten saman virheen voi toistaa näin helvetin monta kertaa? Millon ihminen oikeesti oppii virheistään. Mä en ainakaan taida oppia koskaan. Tai ainakin helvetin hitaasti.
  Aina yhtä mukava huomata, että on käytetty hyväks. Loukattu, ja valehdeltu. Sanois edes suoraan, jos ei kiinnosta..
  Taidan olla hyväuskonen hölmö. Mua on niin helppo huijata, näköjään. Lupasit mulle, että et hylkää mua.. Mutta tää alkaa jo näyttää liian tutulta. Oon kuullu noi sanat joskus aikasemminkin... Liian monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan ne sanat kumotaan. Niillä ei oo enää mitään merkitystä mulle. En aio uskoo enään ketään.
  En tiedä, että ylireagoinko oikeesti vaan tässä asiassa, mutta kun tää näyttää liian tutulta. Ihan liian tutulta. Mä toivon todellakin, että et oo oikeesti samanlainen kun se yks. Mä en vaan oikeesti jaksa enään uudestaan sitä samaa. En ihan oikeesti.
  Vaikka tää vaikuttaa samalta, niin en mä vielä heitä kirvestä kaivoon, vaikka varmaan pitäiskin. Haluan vaan uskoo siihen, että kyllä tää tästä paremmaks muuttuu. Toivon sitä ihan tosissani. Joku vois kerrankin olla erilainen. Kaiken tän kärsimyksen arvonen.
  Mua pelottaa.

                                                                I let myself fall into a lie

I let my walls come down

I let myself smile and feel alive

I let my walls come down

Goodbye home, Hello unknown!

I'll start over today.

Tänään.. Tänään on se päivä, kun Sanna lähtee valloittamaan maailmaa! Tai noh.. Vallottamaan Lahti-cityä! Huisia! o: Aika menny ihan jäätävän nopeesti!

  Muutto siis tänään. Oivoi. Mitähän tästäkin tulee... Mua pelottaa vähän, ja jännittää kanssa. Outoohan se olis, jos ei. En malta pysyy housuissani!

  Oon silti kyllä helpottunu, että pääsen täältä pois.. Johan mä oon saanukkin kestää tätä jo tarpeeks kauan.. Tosiaan, mun herätys olis reilun neljän tunnin päästä, ja mä oon vielläkin täällä koneella.  

  Yksinkertasesti mua ei vaan väsytä yhtään. Ei mua yleensäkkään tähän aikaan väsytä, mut nyt varmasti vielä vähemmän kun normaalisti. Perkeleen päänsärky ja jännitys... Mut eiköhän se tästä!

  Kaheksan aikaan aamulla lähtö Tampereelta. Sitten hakeen avaimet ja siitä se lähtee! Tai ainakin toivottavasti. Mau. Tulee vähän ikävä, mut onneks vaan vähän.

 Joo mä en osaa sanoo mitään järkevää tällä hetkellä taaskaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin muuton suhteen! Saas nähä, koska pääsen taas kirjotteleen, kun en tiedä koska saan netin toimimaan sielläpäin.. Mutta toivottavasti pian! Nyt tää menis nukkuun tai ainakin yrittään nukkumista. Jos vaikka sais muutaman tunnin edes unta!

Ps. Kyllä mulle tulee oikeesti vähä enemmän ku vaan vähän ikävä! Pusuja kaikille. ♥



Aloin kirjoitella lauluja, ne käsittelivät kuolemaa.

Viis päivää. Viis päivää. Viis vitun päivää vielä. Mä pystyn tähän. Oon ihan loppusuoralla. Oon voiton puolella. Melkein voin siis huokasta helpotuksesta, vai voinko?
  Nää viimesimmät päivät on ollu ihan hirveitä. Mä en ees osaa sanoin kuvailla, että kuinka hirveitä.. Kaikilla on ollu hermo kireellä, haukkuja tullu enemmän ku oikeesti ansaitsis, enemmän kun tarvis sietää.
  Okei.. Tiedän, en oo hoitanu asioita ehkä ihan kaikkein parhaiten, mutta tarviiko siitä koko ajan sättiä ja haukkua? Tiedän sen itsekkin, että en ole täydellinen.. Mutta ette tekään ole.. Yrittäkää nähä asiat munkin kannalta. Ei tää oo mullekkaan helppoo, vaikka pois täältä haluankin.
  Huudatte mulle. Haukutte mua. Nauratte mulle, ja pidätte mua jonain helvetinmoisena kakarana, joka ei tuu koskaan pärjään yksin. Erittäin tyhmähän mä teidän mielestä olin, kun hain Lahteen opiskeleen.. Mutta todellisuudessa, jos teitä jotenkin olis haitannu se, että lähen toiselle paikkakunnalle, niin te olisitte estäny sen asian kaikin tavoin. Olisitte yrittäny saada mua jäämään.. Mutta sen sijaan mulle ei ees väitetty vastaan.. Ei yritetty saamaan jäämään. Se oli ihan okei, että lähen. Oonhan mä täällä vaan tiellä, ja riesana..
  Tai sellasen käsityksen saanu. Virheitäkin teen koko ajan. Mikään ei kelpaa. Olisitte varmaan halunnu, että olisin lähteny aikasemmin jo pois. Mutta nyt.. Enää teidän ei montaa päivää tarvii kestää mua. Ootan vaan sitä, kun te alatte itkeen sitä kuinka teillä tulee ikävä ja blaablaa.. Ehkä tulee ehkä ei. Mistäs mä tiedän onko se pelkkää teatteria. Koko elämänsä kun eläny pelkissä valheissa, niin ei sitä jaksa uskoakkaan enään mihinkään.
  Oottehan te jo sanonu mulle, että haet sitten siirtoa Tampereelle.. Mutta mä en nää tällä hetkellä yhtäkään syytä, että miksi hakisin? Miks mua huvittais asua täälä helvetissä yhtään enempää? Ei mun pää vaan kestäis sitä. Te sanoitte, että mun pitäis jäädä, mutta koskaan käyny mielessä, että miksi mä haluan pois? Koskaan miettiny sitä? Katsokaa peiliin, ja miettikää miten ootte kohdellu mua nää kaikki vuodet.. Ehkä sitten tajuatte muakin paremmin..
  En mä tietenkään teitä muita voi kaikesta syyttää, enkä syytäkkään. Oikeesti suurimmaks osaks syytän itteeni..  Mä kun en oo mikään helppo ihminen todellakaan.. Oon ollu ihan hirvee lapsi, myönnän. Mutta jokaisessa perheessähän on se musta lammas, eikö? Se on tullu huomattua, että meidän perheessä se selvästikkin olen minä. Ehkä mut vielä joskus hyväksytään tälläsenä kun oon... Maybe someday..

Forget that I asked
Forgive me for what I am

Ensviikolla olis kyllä ihana nähä vielä mahollisimman paljon kaikkia ihmisiä. Mutta toisaalta.. Ketä mä muka näkisin? Niitä joita kutsun mun kavereiks? Mahtaakohan niillä olla edes aikaa nähdä mua.. Epäilen hieman.. Mutta onneks sentään tiedän, että muutama ihminen ainakin vielä oikeesti haluaa nähdä mua. Pistää hymyilyttään vähän.

Lupasin tossa itelleni, että käyn seuraavan kerran vaa'alla aikasintaan tiistaina. Yhtään aikasemmin en saa mennä. Tuun hulluks siitä, että joka päivä mun paino vaihtelee. Välillä nousee, välillä laskee. Mun hermot ei kestä sitä.. Mun pää ei kestä.
   Toivon, että vielä joskus pääsen eroon tästä helvetinmoisesta kierteestä, joka on vaivannu mua jo aivan liian pitkään. Mutta toisaalta, jos mä oon jo kerranu saanu iteltäni sen 10 kiloo pois, niin miksei sitten toiset kymmenenkin lähtis? Sitten olisin ainakin normaalipainonen. Ja olisin tyytyväinen itteeni. Ehkä jopa saattaisin hyväksyä itteni, ja olla onnellisempi.
  Noh.. Aika näyttää..

Koska tää olo lähtee pois?

Nyt on elokuu, oon kuivilla mä sinusta..

..Vai oonko sittenkään? Sitä mä en todellakaan tiedä. Välillä tuntuu, että mä todellakin oon päässy susta yli. Oonko silti kuitenkaan? Ihan liian usein huomaan itteni ajautuneen ajatteleen sua. Ajatteleen meitä. Sun sanomisias..
  Hetkeks pystyn unohtaan kaiken paskan mitä oot mulle sanonu ja tehny.. Keskityn vaan ajatteleen niitä kauniita asioita. Mä en edes halua muistaa niitä pahoja.. Vaikka parempihan se olis ne vaan muistaa, koska kusipää on aina kusipää.. Eikö?
 Mä en haluu sortuu enään uudestaan suhun. Johan se ollaan nähty, että ei se toimi. Ei onnistu niin ei onnistu. Sitäpaitsi.. Kuinka mä pystyisin edes luottaan suhun enään? En halua satuttaa itteeni enempää..
  Tiedän, että mun täytyy vaan antaa asian olla. Mä en aio sortua suhun enään uudestaan, koskaan. Tää oli tässä. Pakko jatkaa eteenpäin.

Haluan jo täältä oikeesti pois. Vihaan tätä paikkaa. Tai noh.. En mä tätä paikkaa, vaan näitä ihmisiä täällä. Vihaan ihan liikaa.
  Oon yrittäny olla mieliks kaikille. Yrittäny olla hyvä tytär, hyvä sisko ja hyvä kaveri... Mutta kai mut on vaan luotu epäonnistuun. En oo koskaan tarpeeks kenellekkään..
  Ehkä alunperinkään ei ois pitäny ees yrittää mitään. Saan vaan kaikki pettyyn muhun entistä enemmän... Mutta ei se mitään, mä oon itekkin pettyny itteeni, niin se on ihan okei, että kaikki muutkin on.. En mä niitä siitä voi moittia.
  Oon vaan niin helvetin kyllästyny kuuleen, että kuinka paska ihminen mä oon. Ja itsekäs. Mullehan  kun on oma napa aina tärkein, enkä kuulema välitä kenestäkään muusta ollenkaan. Laihduttaakin saisin, koska olenhan mä liian läski.
  Meistä lapsista mä oon aina ollu se kaikkein vaikein tapaus. Kaikki maholliset ojat tullu koluttua läpi vaikeimman kautta. Samat virheet toistanu vähintään kaks kertaa. Enkä vieläkään oo tainnu oppia niistä mitään.. Ainakaan kaikista niistä. Mun päähän kun ei saa millään taottua järkee. Paitsi sillon, kun on jo liian myöhästä..
  Ei oo aina ollu niin helppoo elää suurperheessä. Viides lapsi. Pakostikkin huomion saaminen jääny vähälle. Varsinkin sen jälkeen, kun pikkuveli synty..
 Varmasti sain paljonkin huomioo siihen 2-vuotiaaseen asti. Sen jälkeen ollu vaan yks muiden joukossa. Oikeestaan, oon aina ollu vaan tiellä ja vaatimassa kaikkee, ihan pienestä pitäen.. Eli en koskaan oo ollu mikään helppo lapsi.. 
  Mä en jaksa, enkä edes halua muistella mun menneisyyttä. Epäonnistumista, odotusta, tuskaa ja pelkoo täynnä. Mitä tapahtuu kun täyttyy tuskalla? Paljonko sitä voi oikeen jaksaa?

Ja kaikki jonka vuoksi seisot, kääntyy sinua vastaan.

Mä en uskalla enään käydä vaa'alla. Ne numerot, mitä se näyttää.. Se on vaan liikaa mulle..
  Joka kerta kun astun vaa'alle meinaan oksentaa. Itkee mä alan lähes aina... Mä en tiedä todellakaan mikä mua vaivaa. Ei tän pitäny tälläseks mennä. Tai siis, missä vaiheessa tää ylipäätään edes muuttu tällätteeks? Miksen vaan voi hyväksyä itteäni sellasena kun oon? Mikä mussa on vikana? Oonkohan mä edes oikeesti millonkaan tyytyväinen mun painoon..

 Ahdistaa.

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on
hihan alle ne piiloon jää
Eikä kukaan tiedä et on onneton
kun ei sieluunsa nää

 

I'm sick and tired of being sick and tired.

Tuo outo tyttö vain istuu odottaen
Matkaa kohti parempien päivien.

Ahdistaa, pelottaa, väsyttää, itkettää.. Tää lista vois jatkua vaikka kuinka pitkälle. Mun sisällä on tällä hetkellä ihan liikaa erilaisia tunteita. Mä en osaa oikeen edes ite käsittää tätä kaikkee. Paha olo ottaa taas musta vallan.. Eikö se niin  mee, että kun antaa pikkusormen niin se vie koko käden? Noh, mulla se on kerenny viemään käden lisäks kaiken muunkin.

  Mulla on pitkän aikaa ollu ongelmia luottamuksen suhteen. Tässä viikon aikana on tullu taas kerran huomattua, että oikeesti parempi kun ei luota kehenkään. Pitää asiat ihan omana tietonaan. Ketään kun ei oikeeti taida edes kiinnostaa. Ja miks vaivata muita omilla turhilla asioilla?

 

  Oon pitkän aikaa jo miettiny, että mihin mä kuulun, ja oon tullu siihen tulokseen, että en mihinkään. En tunne mun oloo missään sellaseks, että olisin osa sitä. Kaikilla muilla on ne omat piirinsä ja omat kaverinsa. Tuntuu, että en kuulu mihinkään niistä. Oon vaan yks tuttu muille muiden joukossa, jota on ihan kiva nähä sillon tällön.. Jos ees sillonkaan.

  Kavereita mulla toki on, mutta ne on just sellasia, että niitä näkee kerran kuukaudessa, ja sillonkin tuntuu olo siltä kuin olis ulkopuolinen porukassa. Ei kukaan varmaan huomais, jos vaan katoisin paikalta.

  On ollu kyllä aika hauska huomata, kuinka kaikki on koko kesän ollu mulle silleen, että ''Meidän pitää nähä paljon ennenkun muutat sinne Lahteen!'' Todellisuudessa kuitenkin ketään en oo juurikaan nähny. Ei kellään oo ollu aikaa nähä mua tai vaikka olis ollu aikaa, niin ei sitten vaan oo tainnu kiinnostaa nähä. Mistäs mä sen tiedän. Tuntuu vaan, että kaikkeen muuhun kyllä kaikilla on löytyny aikaa, mutta mun näkemiseen ei.

  Olo tuntunu taas tosi tärkeeltä nää viimeset kaks kuukautta.. Kuulostan ehkä itsekkäältä, ja sitä mä varmasti oonkin, mutta onko se liikaa pyydetty, että muakin kerkeis välillä näkeen? Varsinkin kun lähen täältä pois, ja mua ei todellakaan tuu näkeen täällä päin kauheesti pitkään aikaan..

  Noh, mutta nää viimeset kuukaudet on kertonu mulle paremmin kun hyvin sen, että ketkä on oikeesti mulle edes jonkilaisia kavereita. Kehen voisin ehkä oikeesti joskus vielä luottaa.

  Ihmiset kun nykyään  sanoo paljon kaikenlaista, mutta ei tee kuitenkaan mitään niiden sanomisten eteen. Miks pitää sanoo jotain sellasta, mitä ei aio oikeesti tehdä? Mä en voi ymmärtää tätä.
  Loppujenlopuks ainut mitä haluan, on se, että joku oikeesti välittäis musta rehellisesti. Tai että mulla olis ylipäätään sellanen olo, että oon jollekkin tärkee..

Haluun kuitenkin pyytää anteeks teiltä kaikilta, kun mä oon varmaan oikeesti käyttäytyny tosi itsekkäästi viime aikoina... En mä tahallani sitä oo tehny. Mä kun en enää tuppaa kiinnittää mihinkään muuhun huomioo, kun siihen kuinka paha olo mulla on. Tää tunne on vieny multa kaiken. En pysty ajatteleen mitään muuta. Kiinnitän vaan huomion itteni huonoihin puoliin, että en kerkee ajatteleen muuta tai muita.

  Tää on oikeesti ottanu musta vallan. Mutta mä lupaan, että muutun. En halua olla tällänen itsekäs ihminen. Kuhan vaan saan muutettua omaa ajatusmaailmaa, niin kaikki muuttuu..

Ainiin.. Ei ollu kauheen hyvä idea lähtee sinne Tallinnaan.. Mun paino on noussu 600g sen reissun jälkeen.. Söin vähän normaalia enemmän siellä, ja heti näkyy painossa tämä. Masentaa ja ahdistaa. Just kun vielä sain tiputettua vähän aikaa sitten sen 2 kg.. Turhauttaa ihan älyttömästi.. Oon pettyny itteeni. En edes ymmärrä, että kuinka mä annoin itteni syödä niin paljon siellä.. Itkettää.

  Mutta tiedän, että saan laihduttua vielä. Pääsen mun unelmapainoon. Mun on pakko päästä..

 

Anna tuulen puhdistaa nostaa helmoja heittää hiukset sekaisin.

Hóla! Olipas taas viikonloppu. Mä en edes muista kaikkee, mitä tein. Ja muutenkin koko viikonloppu meni jotenkin ihan hirveen nopeesti. Mistä lie johtuu.
  Lauantaina tosiaan mentiin Jassun ja Heidin kanssa Pirkanmaan Setan Pride-kulkueeseen. Ihmiset siellä oli ihania omia ittejään! Ja oli kiva huomata, että sielä oli kaikenikästä porukkaa liikkellä, ettei vaan pelkkiä nuoria, vaan myös vähän vanhemmat ihmiset oli lähteny mukaan siihen! Oli ilo kattella kaikkia, jotka oli tullu sinne ihan omana ittenänsä, eikä hävenny omaa seksuaalista suuntautumistaan, ja muutenkin! Heha.

Myöhemmin sitten lauantaina veli tuli käymään lapsensa kanssa meillä! Voi kun Joona oli taas kasvanu ihan hirmusesti, ja siitä on tullu ihan isänsä näkönen! :') Ei sitä voinu muutakun vaan hymyillä ja kattoo sen touhuilua sivusta. Hihih.
  Illemmasta lähettiinkin sitten kohti Pirkkalaa! Määränpäänä oli siskon kaverin kämppä. Vähän jänskätti, koska tatuointia mä sinne olin menossa ottaan. Siskon kaveri kun on tatuoija.
  Aluks siinä oli kauheesti kaikenlaista säätöö. Alko jo vähän epäilyttään koko homma, mutta mä olin niin kauan halunnu sitä tatskaa joten oli se pakko nyt saada! Hetken siinä kun oltiin säädetty kaikenlaista, niin päästiin alottaan! Hui hitto, että aluks vähän pelotti, mutta sitten tajusin, että mulla on niin korkee kipukynnys, että ei se kuitenkaan tunnu juurikaan miltään.. Ja olin oikeessa! Aluks toki vähän kirpas ja pisteli, mutta lopuks oikeestaan vaan kutitti.. : DDD Ja silmiä kun siinä pitelin kiinni, niin olisin hyvin voinu nukahtaa siihen paikkaan. Ei olis yllättäny, vaikka olisinkin. Hahah.
  Lopputulokseen oon kyllä tyytyväinen! Just niin mun tyylinen siitä tuli! Tykkään kovasti. (: Ehkä joskus siihen ympärille keksii viel jotain pientä kivaa, tai sitten jättää sen ihan vaan tollaseks söpöks pieneks ja yksinkertaseks! :----)

I'm only lonely when the music's over.

Sunnuntai oli taas pitkästä aikaa vanha Tulitikkutehdas -päivä! Mentiin Olivian kanssa sinne vähän pyöriin ja katteleen. Hitto se paikka on jotenkin pelottavalla tavalla kaunis! Siellä on kiva ottaa kaikesta mahollisesta kuvia! Ja ne graffitit on ihan älyttömän upeita!
 Tällä kertaa ei tullu vaan kuvailtua niin kauheesti, mitä muilla kerroilla. Täytyy kyllä mennä vielä tässä joku päivä käymää siellä, ennenkun muutan sinne Lahteen. Tässä nyt kuitenkin muutamia kuvia sieltä!

Koska me ollaan ihan normaaleja, ja silleen.

Tänään onkin sit ollu aika perus maanantai. Vähintäänkin kaikki asiat vituttanu aamusta alkaen. 
  En voi käsittää mikä tässä maanantaissa voi olla niin kauheeta. Yks viikonpäivä muiden joukossa, mutta silti sillon tuntuu kaikki asiat vaan menevän vielä pahemmin vituiks. No mutta, ehkä mäkin vielä joskus opin tykkään maanantaistakin. Hahah.
  Keskiviikkoa kuitenkinn nyt odotan aika innolla! Sillon olis tarkotus mennä Tallinnanlaivalle. Ihana päästä pitkästä aikaa vähän laivaileen! Ja sit torstaina vielä pääsee vähän maihin shoppaan! Nam, kelpaa hyvin mulle! Olis kiva löytää jotkut kivan väriset housut jaja neule ainakin! Ja ehkä vähän korujakin... Jaja joo! Mutta sitä tosiaan odotellessa.. :---)

Itke vaan, jos se helpottaa.

Tää päivä ei saanu kauheen hyvää alkua. Mulla on pakkomielle joka aamu käydä heti herättyäni vaa'alla. En todellakaan ollu tänään tyytyväinen siihen, mitä se näytti. Painoo oli tullu lisää 700g..
  Joo saattaa kuulostaa muitten korvaan tosi naurettavalta, mutta mulle sillä hetkellä se tuntu vähintäänkin maailmanlopulta. Olis vaan tehny mieli alkaa itkeen ja huutaan. Onneks sain kerättyä ajatukseni, ja tajusin, että se paino on ihan hyvin voinu tulla siitä, kun oon lenkkeilly niin paljon, että mun lihakset on vaan kasvanu. Näin mä ainakin sain uskoteltua itelleni.. Vai sainko?
  Aikani siinä kuitenkin sitä vaakaa tuijotin ja vielä varmistin moneen kertaan, että näyttääkö se varmasti saman luvun joka kerralla. En voinu uskoo sitä, että paino on noussu. En mä halunnu uskoo.
  Nyt mietin vaan, että mitähän se vaaka mahtaa näyttää seuraavana aamuna. Onko paino taas noussu? Mä en taida haluta tietää edes...

Oon kuitenkin päättäny sen, että mä aion näyttää ihmisille. Näyttää, että mä pystyn siihen.. Että mä pystyn laihtua. Tiedän, että pystyn.
  Koko lyhyen elämän aikana saanu kuunnella moitteita mun ulkonäöstä. Etenkin mun painosta. ''Saatanan läski, laihduta!'' ''Kiva pelastusrengas sulla tossa ympärillä. Mahdat pysyä hyvin pinnalla.'' ''Onneks sulla on tota ihrakerrosta sun ympärillä, niin sulle ei tuu niin helposti kylmä.'' ''Ootko harkinnu laihduttamista? Sun vaatekokos on varmaan XL.'' ...
  Joten siis paino on mulle se arka kohta. Eihän mulle voi edes vitsillä sanoo mitään lihavuudesta, koska alan panikoimaan. Ja ahdistun.
  Haluan näyttää ihmisille, että musta on johonkin. Ja, että kerrankin mä en ole se porukan 'läski'. Aion vielä näyttää joskus hyvältä mun vaatteissa.

Yks turha merkintä taas lisää tänne, mutta oli vaan pakko vähän päästää tätä tunnetta ulos. Ei mun pää kestä muuten. Ja tää kirjottaminen edes vähän helpottaa oloo...  Nyt odotan kauhulla ja myöskin innolla huomista, koska huomenna tapahtuu kaikkee kivaa! Tai ainakin toivottavasti.. :) Hihi!

Tunnit kuin hiekka tiimalasin hiljaa valuu pois.

Lahdessa käyty, ja vuokrasopimus allekirjotettu! Muutto olis sitten eessä 10. pvä enskuuta! Täytyy sanoo, että luulin tän stressin vähän hellittävän kun saatiin se kämppä, mutta tää vaan lisääntyy lisääntymistään. Hullukshan tässä pikkuhiljaa alkaa tulla.
  Mä haluisin jo muuttaa täältä pois ja alottaa ihan kokonaan alusta. Samalla mua kuitenkin pelottaa ajatus tulevasta. Mitä jos en viihdykkään siellä? Mitä jos en saa kavereita? Mitä jos mua taas syrjitään ja koulukiusataan? Mun päässä on niin paljon kysymyksiä. Mä en edes tiedä haluanko saada tietää kaikkiin vastausta.
  Musta tuntuu, että kaikilla on nykyään niin paljon ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan. Vähemmästäkin siis pelottaa ja ahdistaa ajatus uudesta koulusta, uudesta paikkakunnasta. En mä kuitenkaan voi väittää, etteikö itelläni olis usein ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan. Kaikilla varmasti on, muttta joillekkin ne ennakkoluulot on este uusille ihmissuhteille. Mua pelottaa.
  En voi muutakun siis kauhulla, ja samalla myös vähän innolla oottaa tulevaa. Onneks mulla on edes yks ihminen, joka tukee mua, jos kukaan muu ei sitä tee.

Mulla on kauheen huono omatunto, kun en käyny tänään lenkillä. Okei, kyllä mä kävelin loppujen lopuks ihan hyvän verran, mutta kun olisin tahtonu päästä juokseen! Onneks huomenna uus päivä, ja voin tehä vaikka vähän pidemmän lenkin, jos se vaikka helpottais oloo.
  Laskin tässä, että mulla on se about kolme viikkoo aikaa ottaa vielä ilo irti Kaupin lenkkipoluista! Ja sen mä aion oikeesti tehäkkin. Mulla tulee niin ikävä niitä jaja Rauhaniemen rantaa, varsinkin sitä maisemaa kun aurinko laskee siellä. Se on niin kaunista. Ja siellä on niin kiva istuskella vaan iltasin kallioilla ja miettiä rauhassa asioita. Rauhottava paikka jotenkinn.
  Hauskaa muuten, että heti kun päästiin tänään sinne meidän Lahden kämpälle, niin ensimmäinen ajatus mikä mun päähän tuli oli se, että onkohan täällä jossain jotain kivoja lenkkipolkuja... Tiedä sitten, että mikä mua vaivaa. Kauhee päähänpinttymä mulla tän lenkkeilyn kanssa. Mutta ihan kiva, että kerrankin on oikeesti motivaatioo liikkua! On siis vaan vielä paremmat mahollisuudet päästä siihen mun tavote painoon! :)

Nyt toivon vaan, että nää viikot menee oikeesti nopeesti. Täällä on ihan tuska asua. Täällä on vaan yksinkertasesti niin paha olla. Mun päälle lisätään tällä hetkellä koko ajan lisää paineita. Ihan kun ei olis jo muutenkin tarpeeks vaikee olla.
  Mulle huudetaan, valitetaan siitä, että mä teen koko ajan jotain väärin. Mikään ei oo koskaan tarpeeks hyvä. Kaikki asiat pitäis tapahtua heti, ja kaikkeen pitäis tietää vastaus. Jos vastaan johonkin, että en tiedä, niin siitähän vasta helvetti pääsee valloilleen. Unohtamatta sitä, että oon paska ihminen, koska en osaa hoitaa asioita ajoissa kuntoon, vaan jätän kaiken aina viime tippaan.
  Voisko edes yrittää tajuta sen, että ei se oo helppoo hoitaa asioita yksin, kun ei saa mistään tukee. Alusta lähtien on vaan moitittu siitä kuinka tyhmä oon, kun hain Lahteen opiskeleen. Jos se kerta oli niin tyhmä idea, niin miks mut päästettiin lähteen? Miks mua ei edes yritetty saada jäämään? Tää kaikki on vaan yhtä teatteria. Ketään ei voi uskoo, eikä mihinkään voi luotttaa. Tää näytelmä ei taida loppua koskaan.

There's only hate
There's only tears
There's only pain
There is no love here.

Äänet päässä huutaa; ''Juokse läski, juokse!''

Mun pää on ihan tyhjä. Tai oikeestaan sieltä kaikuu vaan kaikki ne haukut, moitteet ja itsesyytökset. Sanat toistuu toinen toisensa jälkeen. Eihän tässä oo oikeesti mitään järkee. Mitä täällä tapahtuu? Miks tää kaikki kulkee mun pään sisällä ympyrää? Mä en tiedä, en todellakaan tiedä..
  Mä alotin taas lenkkeilyn. Eilen eka kerta ehkä kuukauteen. Tuntu niin vapauttavalta ihan vaan juosta, vaikka toi mun jalka olikin vähän erimieltä asiasta.
  Eilen ja tänään tullu juostua yhteensä sellanen reilu 10 kilsaa. Ei paha, tälleen alkuun. Huomenna olis tarkotus mennä kaverin kanssa sitten tekeen vähän pitempi lenkki! Mitähän siitäkin tulee. Paikat on nyt jo aika hellänä, mut kyl tää tästä taas, ku keho pääsee tottuun. Heheh.
  Se mikä mua vaivaa sillon kun juoksen on se, että mulla alkaa ääni pään sisällä huutaan. Se käskee mun juosta. Se käskee läskin juosta, juosta nopeempaa, juosta enemmän. Eikä se tahdo lopettaa.
  Mä en tiedä miks, mutta melkein aina kun juoksen, niin mulla nousee tunteet pintaan. Voisin vaan alkaa itkeen. Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Ehkä tää vaan on yks tapa miten saan purettuu ittestäni tunteita ulos. En tiedä, mutta mun oloo se ainakin vähän helpottaa, niin ei kai siitä mitään haittaakaan oo. Vai onko?

But there's a side to you
That I never knew, never knew.
All the things you'd say
They were never true, never true,
And the games you play
You would always win, always win.

Mä tein sen virheen taas. Lupasin, että en enään tuhlaa aikaa suhun, ja että en enään puhu sulle, koska yksinkertasesti meillä ei oo enään mitään sanottavaa toisillemme. Sä teit tarpeeks, ja enemmänkin..
  Miks mä sitten tein sen, ja menin puhuun sulle? Mä en tiedä mitä mun oikeesti pitäs ajatella. Sä käyttäydyt kun mitään ei olis tapahtunukkaan. Ihan kun sä et olis tehny mitään pahaa mulle, ja ihan kun kaikki olis okei. Sä et oo tainnu tajuta missään vaiheessa oikeesti sitä, että kuinka paljon sä oot satuttanu mua. Toivottavasti sä joskus tajuat sen..
  ''Mikä sua vaivaa!?'' - Sä kysyt. Hetken aikaa mietin, kunnes mun päälle kasautuu kasa itsesyytöksiä. Mähän tässä oon tehny väärin, ja ylireagoinu asioista. Mua se tässä vaivaa joku, ei sua. Mullahan se ongelma tässä olikin. Mä oon tehny väärin ja mokannu, sä et. Tai niin sä sait mut ainakin tunteen, taas.
  Ensin sä poistat mut kaikkialta, jopa mun numeronkin. Sitten kun saan suhun yhteyden ja kysyn sulta, että miks sä teit niin. Vastaat vaan viileesti ihan kun ei mitään ''Joo mä vähän siivoilin.'' Päätti sitten siivoilla mut pois sen elämästä, mukava tietää. Okei, saatan nyt vähän ylireagoida tai sitten en. En voi tietää, koska en tiedä mitä se toinen osapuoli musta oikeesti ajattelee..
  Päätin kuitenkin vielä kysyä tältä kyseiseltä henkilöltä, että miks ihmeessä se käyttäytyy tolleen. Siihen tämä tokaisee vaan, että miksi mä käyttäydyn näin. Taas se kasas mun päälle tän. Se kuitenkin on käyttäytyny mua kohtaan, kun olisin vaan pelkkää ilmaa, ja nyt se kehtaa väittää, että se ei oo tehny niin. ''Sori jos tuntuu siltä.'' Tällä kertaa vaivautu edes jollain tapaa pyytään anteeks. En siitä sitten tiedä, että tarkottiko se sitä tosissaan vai ei.
  Ja just kun luulin, että saatais vähän puhuttua asioista, uskaltauduin kysyy kysymyksen. ''No haluatko sä edes olla missään tekemisissä mun kanssa?'' Sä katoot paikalta. Sä teet aina niin, jos sua ei huvita puhua asioista. Sä aina joko katoot tai jätät vaan vastaamatta. Onnistuit taas hajottaan mun päätä lisää.
  Oonkohan koskaan kuullu sanontaa, että ''Älä tuhlaa aikaasi niihin, jotka eivät tuhlaa aikaansa sinuun.'' Kaiken tän jälkeen musta tuntuu, että jos joku on mulle noin sanonu, niin se on menny aika huolella multa ohi.. Mutta ehkä mä oikeesti nyt opin tästä, ja siirryn eteenpäin. Elämä on tehty elämistä varten, miks siis märehtiä vanhoja asioita ja ihmisiä?
  Nokka kohti siis uusia pettymyksiä!

I wish I had missed the first time that we kissed
'cause you broke all your promises..

Kuinka monta kertaa voi alkaa alusta?

Mä nyt päätin alottaa kokonaan ihan uuden blogin. Ihan vaan senkin takia, kun mulla se uus elämä toisella paikkakunnalla on ihan pian alkamassa. Tai toivon ainakin, että mun elämä muuttuu uuteen suuntaan. Parempaan suuntaan.
  Tiedän, että ei se elämä muutu parempaan suuntaan, jos ei ite oo valmis muuttaan omaa ajattelutapaansa. Ja jos ei pysty nauttiin asioista, niin ei kai elämäkään siitä parempaan päin muutu.. Mutta mä oon päättäny, että kun mä sinne Lahteen pääsen asettuun aloilleni, niin  tapahtuu muutos. Oon kyllästyny ja väsyny oleen koko ajan kyllästyny ja väsyny. En mä taho olla tällänen.
  Yks muutos, mikä tulee oleen on se, että mä oon päättäny saavuttaa mun unelmapainon. En mä tosiaankaan liikaa halua laihtua, mutta silleen, että oon ite tyytyväinen itteeni. Nyt kun et todellakaan oo yhtään tyytyväinen itteeni.
  Mä oon ihan varma, että mun elämä muuttuis parempaan päin, jos saisin tavottetua sen painon, minkä oon jo kauan halunnu. Ajattelisin ittestäni positiivisemmin, ja mun itsetunto nousis heti huimasti. Tällähetkellä kun mun itsetunto on ehkä sitä kaikkein alinta luokkaa, niin pienikin nousu siinä olis vaan hyvä asia..
  Nyt kun oon tosissani päättäny muuttaa elämäni parempaan suuntaan, niin kaikki tuki on tervetullutta. Kyllä mä yksinkin pärjään ihan hyvin, mutta vielä paremmin, jos mulla on ihmisiä ympärillä.  Joo, mulla on vaikee luonne, enkä päästä ihmisiä helposti lähelle, mutta se riittää hyvin, että ootte mun lähellä, sillon kun oikeesti tarviin sitä. Sillon kun oon valmis puhuun ja kertoon asioista.

Mutta joo, Lahteen muutto olis sitten todennäkösesti eessä tässä kolmen viikon sisään. Tarkkaa päivää en vielä osaa sanoo. Ehkä se selviää torstaina, kun olis tarkotus mennä allekirjotteleen papereita ja kattoon vähän sitä kämppää.
  Niin tosiaan joo, saatiin siis Olivian kanssa se kämppä sieltä. Se on about 5 km keskustasta.. No mut parempi sekin, kun ei mitään. Eikä se vuokrakaan pahan hintanen oo, kun ajattelee, että se on kuitenkin kolmio se kämppä.
  Täytyy myöntää kyllä, että mua jännittää vähän muuttaa toiseen, ihan vieraaseen kaupunkiin. Outoohan se olis, jos ei jännittäis. Huolestuttaa vaan se, että miten saan hoidettua kaikki raha-asiat kuntoon. Noh, kai tää kaikki menee omallapainollaan.. Turha tästä kai nyt liikoja on stressata, saa vaan päänsärkyä.

Niin, että tosiaan, jos joku nyt haluu vielä nähä minuu täälä Tampereella, niin kannattaa kysellä missä meen millonkin, koska en täällä kauaa enää asu.. (:

Joten ilmotelkaa ihmiset, niin nägyillään! C: ♥

Ps. Jos teillä ihanilla ihmisillä on jotain yhteiskuvia mun kanssa tai muuten vaan söpöjä kuvia teistä, niin olisin innokas saamaan niitä kuveja! Koska tahon teettää kuvia kavereista ja laittaa seinälle, niin ehkä mulla on turvallisempi olo sitten siellä Lahdessa. :----)